Oli aika, jolloin ei ollut mitään kirjoittamista tärkeämpää. Minäminäitse, kohta kolme vuotta, tiedän nämä jutut kyllä tarkalleen.Sari Kaasinen taisi tarkkaan ottaen laulussaan puhua ihan oikeista kolmevuotiaista.

Oli myös aika, jolloin olin aina käsittämättömän oikeassa. Absoluuttisen, mutta käsittämättömän tietovaraston haltija, niin kuin nyt avainlapsista tulee.

Sitten syntyi lapsi enkä viisastunut. Syntyi toinen, enkä tullut yhtään viisaammaksi.

Kunnes he alkoivat opettaa minua.

Seitsemänvuotias Aaron on ollut pahimmillaan puolitoista vuotta jäljessä kehityksestä- ja sellaisenaankin viisaampi kuin minä. Mutta noin isoksi hän ehti, ennen kun jouduin perimmäisten kysymysten äärelle. (Suokaa anteeksi, alan kuulostaa siltä, mitä kutsun äitiuskovaisuudeksi.) Mutta ei se, että olen äiti, itse asiassa olen kakarampi ja sen edessä enemmän polvillaan kuin koskaan.

Vaan se, että on lapsia, käsittämättömän älykkäitä olentoja. Eivätkä edes kaikki minun. Se meni suunnilleen näin: Ensin, itse lapsena, en saanut juuri mitään. Sitten aloin vaatia, kun muutkin ajoivat yli. Tunneköyhä ilmasto on kuin autiomaa, se muuttaa kaiken ympärillä ja itsessä hiekaksi, vedettömyydeksi. Sellaisissa olosuhteissa alkaa tehdä mitä tahansa vedestä, mutta on yrityksistään huolimatta itsekin hiekkaa.

Nyt viimein alan oppia. Hitaasti, sillä olen todella tyhmä, mutta opinpahan kuitenkin. Tasapainottelemaan.

Tiedättekö, että sellaisesta luopuminen, minkä edessään näkee, mutta mitä ei olekaan, on kaikkein vaikeinta? Kangastus, kaunein ikinä näkemäsi kuva. Epätodellinen. Tässä en puhu nyt kirjoittamisesta, vaan ihmisistä ja idealismista. Sitten kun kuitenkin luopuu, sitä todella näkee. Alan nähdä, pikkuhiljaa.

Mitä minä oikein kuvittelin kirjoittamalla ja menestymällä saavuttavani? Jonkun sellaisen hyväksynnän, jolle en kelpaa ikinä, vaikka tekisin mitä?

Suhde noihin lapsiin on välillä todella raaka, kun se on niin todellinen. Mutta heille olen olemassa ja hyvä saavuttamatta yhtään mitään. Tajuaako sitä ennen, tuleeko sitä koskaan ennen hyväksytyksi siten, ennen kuin. Minä en tullut. Mutta nyt.

Kirjoittaminen tekee niin hyvää, vaikka onkin noloa tunnustaa, mikä minua ennen ajoi. Nyt minua ajaa edelleen onnistumisen tarve. Se, että se tuntuu hyvältä minussa. Minä olen kolmevuotias. Ei se mitään. Tämä on jo suuri ero, minun ja minun välillä.

Kerroin tänään miehelle, että näen meidät vanhoina kiipeämässä jäätiköille, banaanipuussa jalat ristissä, ei-kenenkään maalla. Että me emme koskaan kiipeäisi toistemme yli. Se oli hyvä ajatus. Hänelle olen tainnut aina kelvata, myös. Me emme koskaan huutaisi. Me emme etsisi muita maisemia kuin niitä joita jonkun kanssa oikeasti näkee. Ja että meillä, niin minulla kuin hänelläkin, olisi sisämaisemia, joita voisi jakaa tai pitää itsellään.

Kirjoittaminen on minun maisemaikkunani. Rajallinen, lapsellinen, kapea viilto todellisuuden seinässä. Minä saan kirjoittaa huonosti, saan nauttia siitä että ylipäätään liikahtelen. Ei aina tarvitse olla hyvä, että kelpaa.

Toivottavasti minun lapseni tajuavat sen seitsemän- tai neljävuotiaina, eivät vasta kolmekymppisinä tai koskaan.

Otin tänään jouluvalot esiin. Tässä kodissa on tähti ikkunassa, heti huomenna, heti kun tuntuu, että kykenen. Mutta joka tapauksessa, tännehän tulee joulu.