Poika istui kädet ristissä kirkon penkissä vakavana.

Mitenkähän paljon seitsemänvuotias ymmärtää kuolemasta? Tai surusta, siitä että isäkin itkee. Olin tänään ylpeä, kun mies romautti suojamuurinsa ja puhui siitä, kuinka läheinen voi olla lepopaikka. Minun pitäisi kertoa hänelle, että en tiennyt sitä ennen häntä.

Ennen ajanlaskun alkua. Luottava lapsi minussa on kolmetoistavuotias. Sellaisena sitten olen äitinä seitsemänvuotiaalle, selitän kukkia ja kuolemia, historiaa joka minusta itsestänikin on epäselvä.

Seisoin ja otin kuvia. Miten tunkeileva, penetroiva voi kameran putki olla. Kuvista tuli hyviä, suru ja haudan yksinäisyys välittyvät vähän liiankin hyvin. Minulla on oikeasti edesmenneestä vain hyviä muistoja, ehkä siksikin että tunsin hänet välillisesti, miehen suvun osasena. Mutta muistoja on, kolmetoista vuotta sitten tavattiin ensimmäistä kertaa ja hän sai minut nauramaan heti itseironialleen. Hän oli hyvin huumorintajuinen ja läheisistään välittävä persoona.

Pojilla oli mustat puvut. Seitsemänvuotias näytti siltä, että on jo aika iso. Se on lumetta, hän on niin pieni että istuu kämmenellä, nukkuu ikkunalla kukkapurkissa. Toinen meistä vie vielä toisen hautaan, sen on pakko olla hän. Ehkä samassa kirkossa, ehkä saman korkean tekstin alla. Ehkä siellä on mieskin, ehkä olen ehtinyt kertoa hänelle jo kaikki asiat joita vasta muotoilen päässäni.

Anoppi sanoi, että ei mietitä sitä että joskus vielä kuollaan. Minä ajattelen sitä joskus, jos vaikka muistaisin avata suuni. Ei suojamuureja. Menin tänään kainaloon ja itkin pahan pois, sanoin että halutaanhan me hyvää tältä elämältä, annetaanhan me? Huomenna noustaan hyvään aamuun, isänpäivään syli lapsia täynnä.

Ei suojamuureja. Niin, sitä haluan. Päästä ja päästää lähelle, niin että antaa toiselle luvan vaikka satuttaa, koska hän ei tee niin.