Eletään toista päivää esikoisen yllättävän ilmoituksen jälkeen.

"Pukkia ei ole olemassa. Minä vain päättelin sen."

Olen järkyttynyt. Onko se sittenkin mies, joka ravaa kaupoissa ostamassa alusvaatteita ja meikkejä joka helvetin joulukuu? Se vanha valkopartainen mies kuulosti niin kovin somalta ja kinkyltä.

Tällaista on siis koululaisen äidin elämä. Vetää överiksi.

Nyt sitten taas kirjoitan, ja se varmasti näkyy huumorista, asenteesta, kaikesta. Omnipotenssi, suojakilpeni, on voittamaton. Mitä siitä, että tiedän joutuvani luopumaan siitä taas kun silta toisessa päässä kaareutuu alaspäin. Nyt olen jälleen suloisessa kuplassani.

Sukulainen sai maanisdepres...kaksisuuntainen mielialahäiriö-diagnoosin. Se kuulemma periytyy. Hah. Ihanko tosi?

Tarvitsen omnipotenssiani. Lauantaina on hautajaiset. Minun on oltava supersankari, sillä nekin on selitettävä sille, joka ei enää usko kovin paljon pukkiin. Hän on skeptikko. Suru on hänelle konkreettinen asia, varsinkin mummun suru, isän suru, äidin suru. Hän tarttuu siihen kuin oksaan, ihmettelee mitä tehdä sille. Enkä minäkään tiedä.
Ei minulta ole kukaan koskaan kuollut, ihmiset ovat vain haipuneet pois. Heitä ei saa edes kaivata. Heitä ei saa edes tunnustaa. Olen ajatellut heidän kuolemiaan. Sitten minä romahdan, sillä vaikka lopullinen on lopullista jo nyt, sitten sille vasta tulee piste, ja siihen väliin jää paljon tyhjää.
Että me saamme hyvästellä tämän ihmisen, sekin on jo aarre. Että hän on ollut anteliaasti osa minunkin elämää, jolla omia sukulaisia on niin vähän.