Istun koneella. Istun, vaihdan asentoa.
Taas yksi kirjoituskilpailu, mutta sarja ei tahdo tulla tehdyksi valmiiksi. Ja Vilja-tuulia otti kiertoteitse yhteyttä ja pyysi runoja nähtäväksi Tuleen & Savuun, ja Maija johonkin kulttuuriblogilehteen.
Mietin, että missä vaiheessa on luovuttava ja tajuttava seisoneensa koko ajan jakkaralla titaanien vieressä. Tässä ei auta mikään kirjoituskilpailumenestys, MotMot-debytointi, se kuinka paljon haluaa. Eivät antologiat, eivät mitkään.Pitää aloittaa ihan alusta kerta toisensa jälkeen. Sekään ei auta vaikka kuinka saisi kuinka monelta kustannustoimittajalta kannustavan kirjeen tai tapaamisen, kun ne eivät sisällä sanaa kyllä. Eivät eitäkään, ehkä, joskus, niin.
Olet kiinnostava.
Olet raakile.
Onko lopettaminen mikään järkiteko.Ei. Minä istun, vaihdan asentoa itseni kanssa. Jatkan. Teen itsestäni naurettavan.
Eivät he kuule, sanoo Saarikoski teatterissa ikkunan sulkeuduttua. Kirjoitin purevan kritiikin ja tunsin sympatiaa, oloni kompetentiksi hetken.
Blogin nimi on ironiaa. Tajuatteko?