On ollut lumevaikutus ja se tuntuu kaikkialla. Ikään kuin kirjoittamista ei olisikaan tässä pienessä autoritäärisessä valtiossa, jota yksin kansoitan. Sähköpostikeskustelu aiheesta on vaimennut. Lähetän kuollutta signaalia, vaikka oikeastaan minä kuhisen nahan alta.

Mustelmaa jomottaa.

Myös jalassa. TKL:n bussikuskit eivät enää tervehdi, katso lippua,tai kysy sattuiko, jos asiakas kaatuu kun bussi kaasuttaa vihaisesti pysäkillä. Vai mitä minä teen, yleisarviota yhden mädän hedelmän perusteella.

Menin sitten ohjaamaan vauvasanataidetta kuin en olisikaan. Ryhmä oli tänään vilkas, juoksimme ympyrää ja sanat karkuun. Kuten yleensä.

Olo on nyt kuin Tittamari Marttisen lastenrunossa: "Toiset kasvoi, minä en.Koko ajan pienenen.Litistyn ja kutistun.Nahistun ja rypistyn." Mistä sellainen yksinäinen olo tulikin, kun en vielä tiennyt mitä kautta suunnistan kotiin. Ja kone söi postauksen, tuntui kuin olisin itse kadonnut.

Yleensä minulla on vaisto niin kuin linnulla lepakolla. Magneettikentät sotkevat.

Miten määrittää minut tai paikan?

Pitäisi aloittaa uusi koetus nyt kun se tuntuu mahdottomalta. Juuri siksi. Nahistun ja rypistyn. Uusi koetus, sillä se tuntuu houkuttelevalta. Pienenen niin että menen itseni sisään kuin sinne tehty. Litistyn ja kutistun. Koko ajan pienemmäksi, ydin uumen turvattomuus, se että uskaltaa olla suojaton ihmisiä vastaan.Kirjoittaa tai elää jotenkin niin että mitään sisäistä paikanninta ei tarvitakaan. Koko ajan pienenen, luhistuva planeetta on kaikkein kirkkain.
Minulla ei ole kriisiä. Luovun vain turhuuksista, mitä sitä raskaita taakkoja kantamaan kun on niin paljon valoa.