Työ alkaa 4.9. Odotan sitä.

Sitä on ollutkin jo aika monta vuotta sosiaalinen hylkiö, ei kotiäiti eikä työsuhteessa, lehtijuttujen ja esiintymisten varassa elävä irtonainen möhkäle. Tuleeko minusta nyt Toimiva Yhteiskunnan Osanen, kun nivoudun. Sosiaalistun. Miten työ ja sen tekeminen muuttaa ihmisen kokonaiskuvaa?
Nyt yhtäkkiä pitääkin soittaa verotoimistoon ja hankkia housuja, joihin mahdun (häpeällistä! Olin eilen lehtijutun teossa lasten puistosuunnistuksessa enkä ensinnäkään löytänyt ensimmäistä rastia ja toisekseen, hävisin parille kaksitoistavuotiaalle metsässä juostessa...)
Esikoiselle on hankittava puhelin, jotta hän saa minut kiinni jos en jonain päivänä ehdi kotiin samaan aikaan kuin hän. Lisäksi on sovittava naapurin kanssa, että hän ottaa sellaisina päivinä esikoisen vastaan koulusta ainakin näin alkuun. On tutustuttava uusiin paikkoihin ja kaupunginosiin, tehtävä ohjelmaa ja rakennettava ryhmien tapaamisiin rungot. On hankittava bussikortti. On mietittävä, voisiko kässäriin saada jonkun järkevän rakenteen. Hoidettava muutama lehtijuttu, juhlittava ristiäisiä,. käytävä muutamalla ajanvarauksella esikoisen kanssa. Etsittävä allergiakeksien resepti. Tervehdyttävä tästä flunssasta. Siivottava koti, koska myöhemmin en ehdi. Tehtävä mainoksia ja toimitettava ne.
Ennen kaikkea muistaa tämä hyvänä aikana, taaksejäävä ja eteentuleva. Ajattelin eilen, ettei tämä elämä valmiimmaksi tule. Että keskeneräisyyskin on jotenkin hienoa, kaikkien näiden erii suuntiin menevien virtausten keskellä.
Kirjoitan tänään. Ja muistan nyt, ihan varmasti, että matka on tärkein. Lopultakin, tämä sama aika on saanut aikaan minussa sekä tämän kirjoitetun olomuodon, joka se nyt kaikessa vaillinnaisuudessaan on, sekä sen, että olen valmis ihmisten ilmoille.