Minä vihaan tällaisia öitä. Silloin kun olin raskaana synnytykseni käynnistyivät aina öisin ja minulle valehdeltiin aina, että avautumisvaihe olisi kivuliain. Ei ollut. Ponnistusvaihe oli, se kun pieni ihmisolento räpisteli kaikin voimin minusta irti ja minusta tuntui, että kuolen.
Tekstit ovat nyt valmiina koneella. Tämä käsikirjoitus sai vahingossa alkunsa viime keväänä MotMotin palkintojenjakotilaisuuden aikoihin. Kannoin sitä kirjoittamatta mukanani koko kevään. Kesällä rivit alkoivat hahmottua ja näin selkeänä edessäni, sisälläni, jotain arvokasta, ehdottomasti kirjoittamisen arvoista. Elokuussa alkoivat tuskat. Kone rikkoontui, sairastuin. Nyt pitäisi ponnistaa tämä kuollut möhkäle irti minusta. Se särkee luut, särkee nivelet.
Voi luoja että olen yksin. Miten minä voin mennä ihmisten eteen, ojentaa käsissä muodotonta kappaletta ja sanoa, ettei siitä elinkelpoista tullut. Että minä olen ikuisesti wannabe, että minä en ymmärrä.
Tiedän, että se on valmis, kun tekisi mieli polttaa se. En minä sitä kenellekään anna. Annan. En anna. Se ei ole huono. Se on. En tiedä. En minä sen äiti ole, se vain tuli minusta. Ei, minä tein sen. Mitä minä tein? Voi luoja, mitä se on?
Minä en usko luomisen tuskaan. Pelkkiin tyhjiin särkeviin paikkoihin minussa.