Edessäni on kaksi teatterikäyntiä. Ensimmäinen on Nobel-palkitun Dario Fon farssi Francescan ryöstö ja toinen työväenteatterin Viinin ja ruusujen aika. Pitäisi kirjoittaa kritiikkiäkin pitkästä aikaa. Ilmoitin muutenkin ottavani lisää lehtikeikkaa nyt, kun menen muutenkin töihin. Viime yönä paiskin jo yhteen asti runoryhmien rakenneseikkojen parissa. Varsin mielenkiintoista.
En ole koskaan mieltänyt itseäni voimakkaasti "kulttuuri-ihmiseksi", vaikka elokuvat, musiikki, kirjat ja yhteiskunta sekä teatteri ovat aina kulkeneet luonnollisena elementtinä mukana. Ehkä vastustan ajatusta korkeakulttuurin nostamisesta korkealla kansakunnan piippuhyllylle, johon harva yltää. Mielestäni lyriikka kuuluu arkeen, kirja tai sävellys ihmisten keskelle. Saatan olla naiivi, mutta varhaislapsuuteni korkeakulttuurityhjiössä eläneenä ajattelen, että köyhyyttä on montaa lajia ja usein ne lomittuvat. Muistan jokaikisen lapsena omistamani kirjan ja kirjaston kokolattiamaton hajun. Ystäväni sopivat salaa tapaamisia selkäni takana, kun seisoin kaksitoistavuotiaana ylitsevuotavan oivalluksen lähteillä. Olin ärsyttävä kakara ja tiedän sen itsekin. Mutta jokin siitä minuun jäi.
Kaikki ihmiset elävät jossakin kulttuurissa, kaikki uskomukset, tieto ja omakohtainen aines, uni ja fiktio, faktakin suodattuu kulttuurin kautta, sen kautta nähdään kaikki vallitsevat olosuhteet. Mistä tulikin mieleen, että tv:n ohjelmatarjonta on alkanut..no, suomeksi: kyrpiä. Amerikkalaista sarjaa, jenkeistä ostettua formaattia, kameroita makuuhuoneissa ja kohta kai wc:ssäkin (tai taitaa niillä siellä toisessa tulemisessa sellainenkin olla.) Ei kaiken tarvitse olla näkyvillä. Kirjallisuudessa minua kiehtoo eniten se, mikä syntyy vasta vuorovaikutussuhteessa lukijaan. Tv on lusikkaruokaa, amerikkalaisilla mausteilla viritettyinä. Jonakin päivänä tässä telkkarissa pyöri kaikkitietävän Oprahin jakso, jossa ihmeteltiin mullistavaa elokuvauutuutta, rajoja rikkovaa ja mitä vielä. Kyseessä oli Brokeback Mountain, jonka (homoseksuaalinen) rakkaustarina koettiin siellä jotenkin rajoja rikkovaksi. Minusta se on...rakkauselokuva. Varmasti hyvä ja vaikuttava, mutta rakkauselokuva. That's it. Miksi kaikesta pitää tehdä ilmiö( tiedän, tiedän, markkinakoneisto...) Homoseksuaalisuusko on ilmiö? Voi olla, mutta sellaisenaan yhtä vanha kuin ihmiskunta.
Lapseni tunnistavat jo tuhansia tuotemerkkejä, sillä niiden lukemisen taito kehittyy jo vuosia ennen lukutaitoa. Aika pelottavia asioita siis kulttuurissakin on. Virallinen Action Man [TM]- merkki on syvemmällä aivoissa kuin kirjaimet, joita meillä aletaan vasta tapailla. Lelut ja elokuvat ja sen sellainen lapsille tarkoitettu hauska ovat varmasti suurelta osin harmittomia, en minä sillä. Mutta tämä nyt vain tällainen huomio, että tällainen tuotemerkkien lukutaito on ilmiönä varsin nuori näin laajassa mittakaavassa. Muistan itsekin joitakin jo varhaislapsuudesta, MyLittlePony ja Barbie olivat todellisuutta jo vuonna 1980, jolloin olin neljävuotias. Synnyin perheeseen, jossa oli aina paljon leluja. Silti kirjat olivat se, jota yhä mukanani kannan. Olin kaksitoista tai jotakin niillä main, kun sain vanhemmiltani joululahjaksi...no, varsin rohkeaa materiaalia sisältäneen kirjan. He eivät olleet lukeneet sitä, eivätkä lukeneetkaan, kun minulle selvisi, millainen kirja oli kyseessä. Tänä päivänä kirja olisi varmasti varsin viaton, mutta muistan yhä vielä minussa jyllänneet ajatukset. Ei se sentään mikään pornokirja ollut, mutta en ehkä antaisi sitä kaksitoistavuotiaalleni, niin tarkka se yksityiskohtineen oli. Se ylitti ehkä jo tarpeellisen tiedon rajan. Muisto ei kuitenkaan ole paha, pikemmin hymyilyttävä yksityiskohta nuoren naisen heräävästä seksuaalisuudesta ja harhakuvista, joita kirja herätti pikkutytössä.
Ehkä tärkeä elementti on myös medialukutaito. Sellainen, joka herää kysymyksineen ylenpalttisen tarjonnan edessä. Ovatko lapsemme oppineet lukemaan vai vain kirjaimet, mekaanisen lukutaidon vai kirjaan tarttumisen taidon? Niillä on eroa. Entä ajattelu? Kysyin tänään aamulla nelivuotiaalta, mikä on maailman kaunein sana. Hän vastasi silmää räpäyttämättä: Lordi. Minun pitää opettaa hänelle pikimiten uusia sanoja, telkkarin katselun lomassa ja sitten kun se on kiinni.
Ei pidä käsittää väärin. En missään nimessä ole tv:tä vastaan ja kukkahattutäti-kapeakulttuurin puolesta. Pikemminkin päinvastoin: mietin sitä, kuinka hevosen silmälaput saataisiin pois. Toisin kuin hevosella, ne eivät suojele ylimääräisiltä ärsykkeiltä vaan vain kapeuttavat näköalaa.