Kuukausi vaihtui huomaamatta. Yleensäkään ottaen en pidä elokuusta, siinä on kesän päättymisen lopullisuutta- ja syksyihminenhän en missään nimessä ole. Mies pitää minua hulluna: elokuu on kesälomakuukausi, niin kuin nytkin onkin. Mutta katsoin juuri viikon sääennusteet ja vettähän sieltä näkyisi olevan tulossa. Miten käy lapsille luvatun Puuhamaa-reissun? Helin ja Janin kanssa on ollut puhetta myös Ähtäriin menosta.
Katselin viime viikolla tähän blogiin johtaneita hakusanoja. Mieleen jäivät "itsemurha päiväkirja" (erikseen), "kanin hoito", "Jyrki Vainonen", "O:n tarina teksti"- muita en nyt muista, sillä tilastot tyhjenevät kuun vaihteessa. Jyrkin muistan maininneeni ja O:n tarinan (en tosin saamassa yhteydessä, ha) mutta kanin hoito ja ja itsemurhat jäävät vähän salaisuuksiksi. Mahtavaa,  kun on tilastot. Jokaisessa meissä asuu pieni urkkija. Millaisiahan jälkiä muille käynneistäni jää?
Luin Suvi Aholan Iljan äidiksi ja kirjan aitous pysäytti. Kumpikaan lapsistani ei ole adoptoitu, mutta tunnistan itseni ja aiemman väsymykseni tekstistä ja kirja jatkaa yhä takaraivossani. Aholan ajatus on, että jokainen ihminen on erillinen olento, eikä kenenkään, edes lapsensa, pään sisään pääse. Minä olen ajatellut tätä usein, ihmisten erillisyyttä. Ja ajatus siitä, että äidiksi tullessaan ei enää oikein ole vanhempiensa lapsi, tästäkin olen kirjoittanut. "Kuinka vaikeaa näiden kahden välissä on olla, kun ei ole  enää suuri eikä pieni."
Ei se noin mennyt, mutta ydinmehu on tuossa.
Minusta omaelämänkerrallinen aines on usein aika hankalaa. Aholan kirja suostuu paljaaksi ja luettavaksi  eikä  toisaalta lipeä sosiaalipornoksi. Pidin. En jaksa olla nyt analyyttinen.
Elokuu. Miten pensaatkin ovat tänään raskaampia.Olen ajamassa itseäni aitaukseen.Suupielet vaahtoaa.