Olen siis hakenut työtä. Paikka on kiinnostava ja työn kuvaus tuntuu aivan minulta.

Silti minua pelottaa. Olen ollut seitsemän vuotta kotona sitä tarvinneen lapsen kanssa. Olen tehnyt työtä hyvin itsenäisesti. Lisäksi kirjoittamiselle on ollut kaikki maailman aika (josta suurimman osan olen hukannut.) Suoraan sanoen, olen kauhuissani. Siitä ettei minua valita ja siitä jos valitaan.
Kuuntelen musiikkia ja koetan rauhoittua. Hyvin se menee, meni se miten vain. Mutta entä lapsen iltapäivähoito? Entä ensi kesä, jolloin esikoisella on kesäloma ja minulla ei? Ja voi hyvä luoja. Entä kirjoittaminen?
Ja mitä siitä muka? Pidän liikaa tuosta kässäristä, se tuntuu paperiversionakin toimivan suurelta osin. Se on riski. Mutta minä voin seistä sen takana sitten kun se on valmis. Kävi siinäkin miten kävi.
Voisipa uskoa kohtaloon tai Jumalaan, mihin tahansa sattumaa lujempaan.
Samuli Putro laulaa: minä olen ollut valtatie ja asvaltti. Minä olen ollut lentoreitti pohjoiseen.

Minä olen auto parkissa. Joo. Olen. Toivottavasti ne eivät googleta minua. Ymmärtäisivätköhän he, että minua jännittää?
Ps. Joskus nämäkin merkinnät ovat vanhoja. Just a thought.