Kirjoitin viimeksi ajasta. Esikoinen on viikon päästä seitsemän ja housut ovat yhtäkkiä kaikki liian lyhyitä.Koulu alkaa ja varhaislapsuus loppuu. Punnitsen itseäni, olenko ollut kyllin hyvä äiti? Olenko tehnyt kaikeen ja kaikkea, jotta hän muistaisi tämän ajan hyvänä? Lopunko äitinä puoleensääreen.
Olen kirjoittanut, minulle ei kuulu muuta. Tai, sisko kävi perheensä kanssa ja pidin tänään uutta vauvaa. Se ähisi ja huokaili unissaan. En ole itse nukkunut, herään öisin ja sanat tulvivat minusta. En enää osaa ajatella, millaisia tekstit ovat muille. Teksti itsessään on arvokas. En koe enää olemistani irvokkaana. Voisin mennä syksyllä työhön, ajatella elämää pidemmälle. Olen alkanut juosta iltaisin pitkiä lenkkejä. Juoksemisen jälkeen endorfiini virtaa. Jokin siinä tuntuu siltä, kuin ottaisi itse oman elämänsä haltuun. Pelkään sanoa niin, yleensä kaikki luhistuu juuri kun niin uskaltaa kokea. Korttitalo. Seitsemän täyttävä oli oppinut jostain, kuinka se tehdään, halusi opastaa minua tänään kädestä pitäen. Sortui se, sai meidät nauramaan. Elämää pitää elää niin, että uskaltaa hengittää, vaikka sitten kaatuisikin. Ehkä me uskallamme nyt.
Ihminen, ja hänen fistulansa. Eheytyvä ihminen, näkönsä takaisin saava. Tiedostan horisontin, olen siitä kiitollinen. Kaksi päivää lomaan. Mitä siitä, ettei ole kaunis ja tyyni sää?