Bloggaaminen on ollut laiskaa. Kirjoittaminen on käymistilassa ja tuntuu, että kirjoittaisin kuitenkin niistä samoista aiheista kuin aina. Mutta nyt. Esikoinen täytti tänään seitsemän vuotta, juhlat ovat lauantaina. Yksi kummitädeistä poikkesi tänään ja esikoinen sai kouluvaatteita ja näytti ne puettuaan kauhean isolta pojalta. Itse ostimme rakennussarjan (mitä ne nyt on, niitä on myyty jo silloin kun isäntä oli pieni) ja pikkuveljeltä kirjan. Illalla rakennettiin maja ja luettiin kirjoja puolihämärässä. Katselin päivän aikana otettuja kuvia ja ensimmäinen, poikaa herätettäessä otettu, oli otettu kaksi minuuttia ennen kuin hän täytti seitsemän. Hauska sattuma. Seitsemän vuotta sitten oli kova päivä, isopäinen poika tuli maailmaan imukupin avustuksella yhdeksän yli kymmenen kahdeksan tunnin uurastuksen jälkeen.
Huomenna on välipäivä, leipomista ja siivousta jälleen. Lauantaina on aikuisten ja sunnuntaina lasten juhlat. Maanantaina lapset menevät mummun kanssa teatteriin ja sinne yökylään. Miehen äiti on osallistuva ja innokas mummu, josta olen hyvin kiitollinen. Äidille soitin, lupasi soittaa takaisin koska tulee katsomaan poikaa. Viimeksi on nähty äitienpäivänä. Ei soittanut takaisin. Lauantaina on kuulemma treffit toisessa kaupungissa ja meille ei pääse, kun on rahaton, että silleen. Bussimaksu on Tampereella ainakin kaksi euroa suuntaansa.
Meidän lapsilla on siis neljä elossa olevaa isovanhempaa. Yksi ei ole nähnyt poikia koskaan. Yksi vie teatteriin, yökylään, soittaa ja lähettää kortit joka ikinen nimipäivä, kaipaa, on kiinnostunut ja ikävöi. Yksi juoksee treffeillä eikä ehdi lapsia katsomaan, eikä vastaile puhelimeen jos soitan (nytkin soitin pikkusiskolle). Yksi on sitä mieltä, että olen vähintäänkin vanhasta kehnosta peräisin, ei ole nähty vuoteen ja viimeksi kun nähtiin, huusi lasten kuullen sellaisilla sanoilla, että en viitsi tässä toistaa. (Tästähän ei luonnollisesti saa puhua. Perheen maine on tärkein. Kuulosta italialaiselta elokuvalta, enkä nyt tarkoita sellaisia missä paistetaan pitsaa.Kohta tämän alla on kommentti: pitääkö kaikkea kaivaa. Pitää, jos aikoo säilyä järjissään, oikeana, tuntevana, terveenä ihmisenä. Näitä täytyy penkoa, muistuttaa itselleen  että on aivan hyvä ihminen.)
Joo, olen katkera. Kuinka paljon ihmiset hukkaavat hyvää ja tärkeää. Tuo kaunis ja ihana lapsi ansaitsisi parasta maailmassa. Onneksi on tämä yksi, ihanin ja maailman tärkein mummu ( esikoinen sanoi, että tämä on tärkein vieras juhlissa parhaan kaverin lisäksi) joka mm. osti pojalle ihan muuten vain tosi hienon koulurepun (itse en varmaan olisi löytänyt niin sopivan kokoista ja hyvin varustettua, olkaimetkin on muotoiltu) eikä varmasti missaa yksiäkään juhlia ikinä, vaikka pitäisi minua millaisena (ei pidä!). En vain voi välttyä ajattelemasta, että voi kun moni asia voisi muiden suhteen olla toisin. Sillä tavalla tämä syntymäpäivä on haikeansuloinen, sillä tiedän, ettei joitain asioita voi palauttaa takaisin. Eikä  ostaminen ole tärkeää. Aika, läsnäolo, on. Nyt tapahtuu niin paljon.
Mutta mitä tapahtuu sillä välillä, kun on lapsi ja osa perhettä, ja kun on aikuinen ja elävältä haudattu? En osaa kuvitella, vaikka ja koska olen itse äiti.
Hyvää syntymäpäivää, eilistä, lintupieni. Pohdit tänään, onko lihan syöminen eettistä. Olet seitsemän. Rakas poika, jos luet tätä myöhemmin, ei se ehkä ole. Mutta sinä olet allerginen ja tarvitset ruokavalioosi kaiken, mitä voit syödä. Kerron sinulle myöhemmin oikean vastauksen. Asetat minut usein vaikeiden kysymysten eteen. Miksi syödä lihaa jos eläimiin sattuu? Miten tehdä oikeita päätöksiä, jotta muiden ihmisten tapa toimia satuttaisi sinua mahdollisimman vähän? Tuleeko kattoikkunoista valoa vai pimeää? Oikeasti olet satavuotias, silmäsi ovat.