Juttelin tänään yhden ihmisen kanssa puhelimessa omistamisen halusta, siis nimenomaan materiaa koskien. Tämä ihminen tuntee minut hyvin ja vasta puhelun jälkeen tajusin ärtyä. Sanoin nimittäin, että en ole koskaan haaveillut omakotitalosta ja sen sellaisesta. Johon puhekumppanini sanoi: "Niin, kun sä et ole osannut ajatella että saisit sellaisen."
Sitten puhelun jälkeen tajusin vasta. Siis että mitä? Onko ainoa syy olla haluamatta omakotitaloa se, että on luopunut toivosta?
Mitäs jos minä ihan oikeasti en vain ole niin kiinnostunut asiasta? Omistamisesta, rahasta, elämän statistiikasta ja siitä, kuka sitä ylläpitää. En minä nyt tarkoita, että omakotitalo olisi jonkinlainen statussymboli, kotihan se on missä muutkin. Mutta onko meillä todella täällä Suomessa niin kollektiiviset unelmat? Omakotitalo, kaksi autoa ja kultainen noutaja. Kaksi lasta meilläkin on.
Voisin muuttaa omakotitaloon. Ei minulla ole sitä vastaan mitään, noin asumismuotona. Mutta asian kanonisoitu tärkeys kauhistuttaa. Jos ei ole sitä taloa, se pitää ainakin haluta. Tuli mieleen, että jos tulisi tulipalo, minulle arvokkainta olisi (ihmisten jälkeen) kirjat ja valokuvat, mutta ennen kaikkea tämä tietokone. Juttukaveri sanoi, että niin, mikä tavara on tärkeä kenellekin. Ääh. Oikeastaan läppäri ei ole tärkeä, vaan isännän tietokoneella lojuva muistitikku. Siellä on tekstit viime ajoilta, kaikille muille turha ja itselleni kaikista suurin omaisuus. En aio olla tekopyhä. Joskus nautin ostamisesta. Mutta olen alkanut miettiä, mikä menee vikaan, jos maailmassa riittäisi ruoka kaikille (erään tutkimuksen mukaan jo pelkällä maailman viljatuotannolla voitaisiin taata jokaiselle ihmiselle 3500 kcal vuorokaudessa, jos määrä eri profiilien maiden välillä jakautuisi tasan- tämä riittäisi ylipainoon asti. Myös suurimmissa nälkämaissa yllättäen ruuantuotanto riittäisi, jos vienti länsi- eli rikkaisiin ylikulutus-maihin ei olisi paljon suurempaa kuin ruuan tuonti. Maailmassa menee helvetin paljon ruokaa roskiin. Eivätkä kaikki saa syödä sittenkään.) Toinen asia on se, kuinka viihdyn liikkellä. Yritän nyt lasten synnyttyä hallita päässäni vatkaavan hilavinguttimen, joka vaatii uusia seiniä parin vuoden välein. Viimeksi muutettiin taloyhtiön sisällä, kun halusin maantasolla olevan kämpän luhtitalon toisen kerroksen sijaan. Se oli tietenkin lastenkin vuoksi.

Juttukaveri on edelleen tärkeä, vaikka ärryinkin. Ja ehkä juuri siksi että voin ja uskallan olla eri mieltä.