Pakko tunnustaa: olen ollut skeptikko. Ruusupensas-skeptikko.
Viime kesänä tein luvattoman siirtymisen nimettömän pohjoissuomalaisen kaupungin omistamalle tontille. Siis mummolaan.
Kun mummu ja pappa muuttivat parisataa vuotta (?) vanhasta talosta, ruusupuskat jäivät pihaan. Viime kesänä talo oli vielä tyhjillään, ja menimme serkkuni T:n kanssa hakemaan sieltä minullekin palan mummolaa. Kyllä, varastin mummuni ruusupuskan, en tosin mummulta vaan kaupungilta. Oikeastaan se oli omaisuuden haltuunotto, siis mummun omaisuuden. En ole ikinä varastanut edes lapsena purkkaa.
Pistokas vietti viikon muovipussissa takapihalla suorassa auringonpaisteessa, ennen kuin sain sen maihin. Tai kaksi viikkoa? Siis sen jälkeen, kun se oli matkustanut viisi ja puolisataa kilometriä auton takaluukussa ahtaasti matkalaukkujen, rattaiden ja sälän seassa.
Sitten olikin jo syksy. Kuollut puska lyötiin maahan ja toivottiin parasta. Keväällä katselin paikkaa: ei tuosta kyllä mitään nouse. Kunnes: yhtäkkiä siinä onkin  varsi ja kolme nuppua. Ajatella. Minä kun tapan huonekasvitkin. Joku joskus väitti että kun muut vaihtavat mullat, Sarah vaihtaa kukat. Ei ole totta. Minulla ei ole huonekasveja.
Olen aika iloinen! Mummun ruusuja ei saa enää uusia, talokin lienee jo asuttu. Ja se on aika harvinaislaatuinen puska muutenkin, ei siis se yleisin pihalaji. Ja kaunis kuin mikä. Tosin, nyt kun se kasvaa, se on vähän huonossa paikassa. Enpä taida siirtää. Kaksi tai useampi ihmettä on jo liikaa vaadittu, ruusupensaaltakin.
Toinen pieni asia. Nyt se sitten tapahtuu ja ennen kuin tämä äiti on valmistautunut ihmeeseen. Esikoinen on löytänyt itsevarmuutta ja sitä myötä tullut hyväksytyksi pihan suihkuseurapiireihin. Katselen ikkunasta, kuinka hän viipottaa. Koulua odotetaan innolla. Eskarijuhlissa tajusin, kuinka lapsi on kasvanut. Samat kengät menee, mutta viime vuonna esikoinen pureskeli kengännauhoja ja oli täysin välinpitämätön kaikesta, mitä ympärillä touhuttiin. Tänä vuonna poika seisoi ylpeästi muiden joukossa ja lauloi täysin rinnoin elämään lähtemisestä. Minä itkin. Tämä on ihme. Hän osaa aakkoset ja numerot. Hän puhuu muille. Erityinen, mutta aika tavallinen jo. Ihana.
Eilen jalkapallokentällä hän sitten lopullisesti irtosi kyljestäni. Juoksi kumisaappaissaan juoksurataa kentän ympäri ja palasi hengästyneenä ja hymyillen.
Kai se on uskottava. Sekä ruusut että lapset kasvavat ajallaan. Nämä hitaan maankin lajit. Kauniita kaikki.