Kirjoittaminen saa kädet ja sormenvälit rakoille. Ihan oikeasti.

Kädet ovat auki, mieli ei. Istun autossa ja imitoin itseäni, sitten ajatus olisi kohdallaan. Sitten pääsen kotiin: pam. Pää lyö oven kiinni ja minä jää hihittelemään postiluukusta. Täällä minä olen, sanojen kanssa. Ruumis jää ilm(a)an.

Voisihan sitä kirjoittaa. Kun nyt ensin paranisivat sormet. En usko fyysiseen kipuun muusana enkä muutenkaan. Voisihan sitä jonkun turvasanan keksiä: seis, tahdon ulos. Mutta muistuisiko se mieleen. Muistutan itselleni: mitään helvetin inspiraatiota ei ole. Siihen en usko. On vain aikoja jolloin on hiljaista ja aikoja jolloin lapset sulkevat toisiaan vaatekomeroon. Vuoronperään, ja huutavat sitten toisilleen: paska ei saa ihan oikeesti sanoa.

Äiti opettaa kohta uusia sanoja, ihan huomaamattaan. Kuukauden päästä pitäisi synnyttää paperia. Tulostimen, ei minun. Täällä on ihmeet harvassa. Teen sen, synnytän kaloja ja viiniä, kävelen vetten päällä, parannan kuolemansairaat, kirjoitan. Makaan keinussa ja kirja seisoo rinnan läpi kuin mikä tahansa teroittamaton tikari.