Oivallus voi olla ihan nurkan takana. Vaikkei sitä tiedä.
Helin kanssa oli viime viikolla puhetta eräästä tekstinpätkästä, jonka näytin. Tällä hetkellä kirjoitan niin yksityisesti, etten ole näyttänyt mitään kenellekään muulle kuin Helille. Heli kysyi, mitä tämä tarkoittaa. Samalla hetkellä jokin naksahti kohdalleen ja kysyin, mitä se tarkoittaa hänelle.
Eihän mitään oikeita vastauksia tai tulkintoja olekaan. Olenhan minä sen tiennyt, mutta en ole osannut sitä viestiä Helille tai kenellekään. Nyt kun selitin tämän, ystäväparkani on saanut lukea rauhassa ja esittää omia tulkintojaan. Runo on parhaimmillaan dialogi, mutta se käydään lukijan ja tekstin, ei lukijan ja kirjoittajan kesken.
Itselle oivallus, tai sen julkituominen, merkitsi vapaampaa otetta kirjoittamiseen. Nyt olen kirjoittanut hitaasti, mutta tekstit kasvavat laajemmiksi itsestään. Ja Helille se on merkinnyt iloa lukemisesta, ei sen pohtimista, mikä minun taustavaikuttimeni mahtaa milläkin kerralla olla. Jotenkin tulkinnanvaraisuus, oma viitekehys ja siinä lukeminen, on ollut niin itsestäänselvää, etten ole tajunnut tuoda sitä julki.
Kävin pitkästä aikaa nettigalleriassa lueskelemassa toisten tekstejä. Yhden tekstin alla oli huvittava kommentti: " Eli toisin sanoen ei tarjonnut minulle mitään uutta, säväyttävää kokemusta. Mutta ei se tekstistä huonoa tee, ei nimittäin tule oikein mielee mitään muutakaan erityisen säväyttävää kokemusta viime ajoilta (...) Enkä sanoisi, että "Suomen huipullakaan" hirveän paljon edempänä mennään... Samat Satu Lepistöthän siellä näyttää pyörivän(...) "
Olen siis "Suomen huipulla". Matalat on laet. Enkä edes siellä seisoessani ole kovin säväyttävä:) Tulipa hyvät ja sydämelliset naurut ihan sydämen pohjasta. Muistan tuon kaverin tuolla pyörimiseni ajoilta. Oikein mukava kaveri taisi olla.
Sarkola/Sariola-kuviota lienee pakko kommentoida, on se sen verran poikkeuksellinen juttu. Käsittämätöntä, että joku voi Suomen kokoisessa maassa käyttää haamukirjoittajaa ja jatkaa sitä 17 vuotta. En käsitä kuviota kummankaan kannalta: haamu tekee varsin pyyteetöntä työtä, kun ei kunnia tule kuitenkaan hänelle. Positiivisena seikkana lienee sanottava, ettei kirjoittajan ego ole tässä tapauksessa tullut kirjoittamisen tielle, niin kuin joillekin käy. Sariolan käytös on vielä kummastuttavampaa. Kirjoittajana ajattelen, että toisen tekstin väittäminen omakseen ja niiden julkaisu on kyllä synti pahimmasta päästä. Kirjojen tekijänoikeudet pysyvät sillä, joka kustannussopimuksen on tehnyt. Ilmestyykö Vuoden päästä Tuula Sariola-romaani Milli Vanilli-tyyliin, the real Tuula Sariola. Myyntiluvut nousisivat varmaan kattoon. Kaikki julkisuus on hyvää julkisuutta? Minusta julkisuus ei ole kirjojen julkaisemisessa se tavoiteltavin asia. Kirjoittaminen on hyvä asia. Näyttäisi siis siltä, että Sariola on poiminut akanoita ja jättänyt jyvät.
En lue juurikaan dekkareita. Sarkola/Sariola-kirjat ovat siis jääneet lukematta. Mutta. Onni on kirjoittaa itse, vaikka yleisö olisikin pieni. Yksi (1) hyvä lukija. Ainakin omat ajatukseni vaikuttavat nyt jonkinlaisessa mikrokosmoksessa, jos ei muuta.