Ihmisen ei pitäisi kyllä olla missään vuorovaikutuksessa kenenkään kanssa, kun pää on hajalla. Raskas viikko, ensin oli tämä Aaronin syntymäpäiväepisodi, sitten ilmeni että isännällä on tasan yksi vapaa tällä viikolla jonkun tapahtuman vuoksi, ja en ole saanut kirjoittamisen saralla muuta aikaiseksi kuin vuorokausirytmin totaalisen sekaisin.
Pieniä valittamisen syitä mutta kun ne ihan oikeasti pistävät maailman sekaisin, pienet sivutuulet. Sillä tavalla että olen huonotuulinen ja kun äiti ei ole iloinen, ei ole kukaan muukaan...
Käsi paloi pahasti kun kaadoin perunamuusia (kiehuvaa vettä) sen päälle. Saatoin tästä jo kertoakin. Nyt kädessä on alligaattorinnahka ja arpihan siihen taitaa muodostua. Peruin loppuviikon keikkoja ja sovin saman tien uusia aikoja. Arveluttaa se, ettei minulla ole vieläkään selviytymissuunnitelmaa ensi syksyksi. Kai minusta tulee ilmaista työvoimaa johonkin missä valmistetaan jotakin muiden selviytymisstrategioiden kannalta olennaista sälää.
Vähän olen miettinyt, että kulutusta pitäisi laskea. Siis että mitä mieltä on hyväntekeväisyydessä (jossa siis on paljonkin mieltä) jos korkean kulutusprofiilin omaavien maiden kulutus ei laske, vaan pikemminkin nousee. Kahden lapsen perheessä vain on "pakko" ostaa esimerkiksi lastenvaatteita suht säännönmukaisesti. Mutta jos voisi ostaa vain sen, minkä välttämättömimmillään tarvitsee. Niin kuin se rajanveto onnistuisi, perustelut löytyvät jos niitä etsii, aina.
Rahaan profiloituvassa kulttuurissa on kuitenkin jotakin pelottavaa. Niin kuin nyt tämä perinteinen. Mitä on  päällä= arvo, paino- itse olin aikanaan tyylittömästi pukeutunut lapsi ja vannoin, että minun omat lapseni puetaan aina tyylikkäästi, joka lupauksen antamisen aikaan tarkoitti luultavasti kallista merkkiliputusta. Ystäväni Jani ulvoo vieläkin muistaessaan leopardikuvioiset farkkuni. Itseäni nolottaa, kun ajattelen paitaa, josta olin kauhean ylpeä: siinä oli piirroshahmo, jonka nimi oli Gurki tai Gorky tai jotakin sellaista. Kahdeksannella luokalla olin ylpeä kun sain viimeinkin elämäni ensimmäiset Levikset ja Torsion-lenkkarit, sekä piilolinssit. Mielenkiintoista, että kiusaaminen alkoi loppua samoihin aikoihin..

Mutta onko nolosteluun syytä. Tiedän, että ne farkut olivat uskomattoman rumat, siis ne eläinkuvioiset. Mitä sitten. Juttu on ollut sellainen arka paikka, että en ole niistä koskaan puhunut. Enkä muuten myöskään siitä trenssitakista, jonka sain vähän toisella kymmenellä. Sitä ette ole nähneet? Ette niin. Pidin sitä kaapissa, kunnes se oli liian pieni. En koskaan, siis en yhtään kertaa, päällä.
Suhteeni ulkonäköön on muuttumassa. Minua ei enää hävetä näyttää paljaita kasvojani kaupassa. Pistän varsinkin kotona päälle paljon mieluummin mukavan kuin kauniin ja epämukavan vaatteen. Ja ennen kaikkea. Viihdyn omassa epätäydellisessä itsessäni.
Ostaminen ei lääkitse sellaista sisäistä haavaa, jota se toimintana pyrkii lääkitsemään. Ystäväni Mikko sanoi ahneudesta jotakuinkin samaa. Siihenhän tämä liittyy.  Toiminta, joka pyrkii siihen, että itsellä olisi enemmän kuin useimmilla muilla, kertoo toimijasta enemmän kuin uskoisikaan. Turvallisuudentunne tulee päällimmäisenä mieleen.
Mutta missä kulkee raja ahneuden ja todellisen turvallisuuden takaamisen välillä? Joka tapauksessa haluan, että lapsillani on vaatteet, jotka eivät herätä sellaista huomiota, jota he eivät halua. Lapsilla täytyy myös olla ruokaa, eikä laskujen näivettämät isä ja äiti myöskään paranna lapsen turvallisuudentunnetta. Jossain määrin raha, minimitoimeentulo, tuo siis tarvittavaa turvallisuutta.Lapsi tarvitsee myös virkistystä ja iloa, johon menee myös jonkin verran rahaa aika ajoin ja mielestäni se on ok ja tarpeen. (Kyse on siis uimahallimaksuista ja muutamasta uudesta lelusta silloin tällöin, ei safarista Afrikassa puolivuosittain.)
Ehkä raja kulkee siinä, että jos lapsi haluaa jotakin ulkopuolelta tapahtuvan paineen vuoksi, niin silloin on harkittava tarkemmin. Tai aikuinen!
Kyllä sosiaaliset paineet koskevat aikuistakin. Eli ostopäätös saisi jatkossa entistä tarkemmin vastata tarpeeseen kuin sosiaaliseen tarpeeseen, ja sanoilla "minä haluan" ei pitäisi olla sama merkitys kuin sanoilla "minä tarvitsen" . Rahan näivettämät ihmiset ovat tylsiä. Enkä minä nyt tarkoita sinua, jonka kanssa käydystä keskustelusta tämä pohdinta taas repesi päälle.:) Minulla on kolmekympin kriisi, ei tässä muuta. Ensimmäinen kerta, kun yritän määrittää asemapaikkaani, en tiedä onko se surullista vai traagista vai vain hauskaa.
Äiti oli sairaalassa kun kävin näyttämässä kättä. Pieni, huonokuntoinen, vapiseva äiti. En tunne häntä yhtään. Käsittämätöntä, että en tunne häntä lainkaan. Omat lapset tekevät siitä käsittämätöntä: nämäkö rakastavat suu märkiä suukkoja jakavat kuristavakätiset joskus voisivat olla minusta niin vieraita. Niinkö.

Ei minua hävettänyt hänen seuransa. Sosiaalisten naamioiden uusi kuosi on pieni. Eihän niitä koskaan lasketa kokonaan.

Mutta äkkiä kaipasin puhua Helin kanssa. Pitääpä soittaa. Ehkä olen sittenkin zoon politikon, Aristoteleen mallin mukainen sosiaalinen eläin. Ihmiset eivät ole käyttötavaraa. Aristoteles määritteli ihmislajin erityispiirteeksi juuri poliittisuuden: Ihminen on poliittinen eläin.