Muisto alkaa keskeltä unta.

Ajan kuntopyörää liikkuvassa linja-autossa. Ilmassa on uhkan tuntua. Yhtäkkiä bussin eteen kääntyy rekka-auto, jonka yksityiskohdat näen hyvin selvästi. Rekka on sininen ja siinä on perävaunu. Tiedän, että törmäys on väistämätön, mutta poljen silti kuntopyörää pakonomaisesti.Törmäys on voimakas ja näen hidastetusti, kuinka rekasta irtoaa osia, jotka lentävät bussiin sisälle. Putoan kuntopörän päältä, sekin käy hidatetusti, tunnen voimakasta kipua kun pää osuu lattiaan. Ehdin ajatella, että tässä se on, nyt minä kuolen, unitajunta sumenee

ja pulpahdan pintaan kuin korkki. Ihmettelen, miten olen elossa, koska luulen olleeni onnettomuudessa, niin todellinen uni on vielä hereilläkin.

Ajan kuntopyörää liikkuvassa autossa- liikutan itseäni, liike pyrkii eteenpäin, mutta en oikeastaan liiku omien tekojeni seurauksena vaan joku muu vie minua eteenpäin. Uni on todellisen tuntuinen, koska siinä olen keskellä todellisuutta- lait ja lainalaisuudet ovat vain erit kuin tässä reaalimaailmassa.
Mutta mitä minuä oikein pelkään? Mikä minun tielläni on poikittain? Ja miksi minua viedään sitä kohti? Monta tuntia on kulunut  mutta unen kauhu siitä että elämä loppuu kesken on yhä läsnä.