Lauri on sellainen ystävä, joka osaa kiteyttää parhaimmillaan jotakin olennaista kysymällä, ei toteamalla.

Kirjoittelimme messengerissä ja yritin selittää, millä tavalla suhtautumiseni kirjoittamiseen on muuttunut. Tekstin lukemisen jälkeen Lauri kommentoi: on kiva kuulla äänesi tai se, minä sinä pidän, tekstissä. Ja: onko se sitä, että ei enää muista, kuka on. Ei se ihan noin mennyt, mitä hän sanoi, mutta asiasisältö taisi olla tuo.

Mutta siis, todellakin. "Hyvän tekstin" kirjoittaminen hämärtää, tai taidan tarkoittaa siihen pyrkimistä kaikin voimin. Kirjoittamalla vapaammin (myös huonosti) löytää paremmin asioita, kun aika ei ensinnäkään mene hyvän/huonon vartiointiin ja toisekseen päästää itsensä perustunteiden äärelle. Olen päästänyt itseni irti sikäli etten enää kilpaile itseni kanssa epäterveesti. Kirjoittaminen on jälleen nautinto ja saakin olla. Se on myös luottamusta, itseen ja tekstiin.

Voinhan olla väärässäkin. En pyri olemaan viisas, pyrin olemaan tasapainossa.

Kello on 21: 21. Lapset ovat tavallisesta poiketen nukkuneet jo jonkin aikaa. Päiväkodissa oli retki, josta molemmat olivat innoissaan. Sain tarkan selostuksen pissaamispaikkoja myöten (!)- esikoinen oli yltänyt urinaaliin ja oli siitä hervottoman ylpeä. Jopa niin paljon, että halauksen ja ensimmäisen kysymyksen jälkeen päiväkodin pihalla (Oliko kivaa?) vastaukseksi sain: siellä oli ulkovessat ja kylmävesihana. Olin että okei.
Retken jälkeen oltiin pihalla ja lapset saivat naapureiden lapsista seuraa. Olen selittänyt noille isommille lapsille, että esikoinen on tosiaan menossa kouluun ja haluaisi olla teidän kanssa kaveria, mutta ei oikein uskalla. Nyt olivat kaikki siellä porukalla ja kaikki meni hyvin. Isot pojat (noin kahdeksan-yhdeksän-vuotiaat, mutta kaikki esikoista puolitoista päätä pidempiä) kyselivät esikoisen kouluun menosta. Minua vähän jännitti vastata, kun esikoinen pyysi vastatessa apua, mutta selitin, että ei, esikoinen ei tule teidän kouluun vaan menee kaupunkiin taksilla. Kun pojat kysyivät miksi, selitin jotakin ymmärrettävää tyyliin no kun se on vielä vähän tuollainen pieni ja ujo, ja pojat ottivat sen luonnollisena asiana. Itse asiassa, yksi pojista sanoi, että minäkin olin aluksi sellaisessa pienessä luokassa. Lapsille asia on lopultakin hyvin luonnollinen, kun siihen itsekin suhtautuu siten.
Sisään tullessa pojat olivat hyvin onnellisia. Itse olin onnellinen katsellessani poikien menoa, sillä vaikka esikoinen oli yhä leikissä vähän syrjässä mukana, hän OLI mukana. Ja toiset pojat olisivat aktiivisemminkin huolineet hänet mukaan, jos olisi vaan uskaltanut. Lopuksi ennen sisääntuloa, esikoinen keksi vähän tuhman leikin jossa heiteltiin kamoja viemäriluukusta alas, ja keräsi lopulta kaikki pojat ympärilleen katsomaan touhuaan. Naurunräkätys oli valtava, enkä todensanoen keskeyttänyt leikkiä vaikka varmaan olisi pitänyt. Lapsen vapautuminen oli sen verran arvokasta (ja harvinaista) kamaa, että en mennyt väliin.
Illalla syötiin koko perhe yhdessä, se ei aina miehen työvuorojen vuoksi onnistu. Lapset alkoivat nuokkua aikaisemmin kuin koskaan, ja suihkun jälkeen olivat ihan valmista pullaa sänkyihin ja nukahtivat hetkessä.

Lasten onnellisuus. Niin. Se ei ole ollut itsestään selvää, joten otan tällaisen päivän ilman poikien keskinäisiä nujakoita ja esikoisen onnistumisen sosiaalisesti, vastaan kuin lahjan. Itse asiassa, paketti oli aika suuri...Olisin täysin tyytyväinen päivään ilman eilisen iltapäivän luomaa varjoa, jossa ei yllättävää kyllä ollutkaan kyse esikoisen, vaan kuopuksen asioista ja päiväkotiryhmästä. Kuopus on kiukutellut päiväkodissa ja jostain syystä aikuiset ryhmässä kokevat, etteivät saa sitä haltuun. Minut vedettiin eilen sivuun ja ehdotetut keinot...no, olivat kuin sokeria annosteltaisiin kaivurin kauhalla, jos ymmärrätte, mitä tarkoitan. Toisekseen isot,  ehdotetut ratkaisut kiukutteluun kerrottiin minulle samalla kuin sain näistä kiukkareista kunnolla vasta kuulla.Minusta on luonnollista, että nyt, kun  esikoinen on rauhoittunut, kuopus reagoi voimakkaasti ja testaa  rajojaan. Aiemmin kuopuksella ei ole siihen ollutkaan tilaa. Mutta aikuisen, kasvattajan, on hallittava tilanne. Minä pärjään tuon lapsen kanssa, vaikka äiti saa pahimmat kiukkarit taatusti niskaansa, ja vaikka en ole ammattikasvattaja. Mutta jutellessa kävikin sitten ilmi, ettei rangaistus- tai seurausmenettely ole ollut A:sta seuraa aina B- mallia, vaan A:sta saattaa seurata B-mallia. Mutta kun tahdokas lapsi tarvitsee ehdottoman seurauksen aina tietystä (epätoivotusta)  käyttäytymisestä. Ja sitten kun niin ei ole, halutaan siirtää lapsi erityiseen ryhmään, jossa lapselle (aikuiselle?) opetetaan tämä...Melko varmaa on, että en suostu siirtoon ennen kuin omassa ryhmässä tarvittavat toimenpiteet on tehty. Se on lopulta hyvin yksinkertaista: tiukka linjaus epätoivottavaan käytökseen ja toisaalta taas (sanallinen) palkinto toivotusta käytöksestä. Esikoinen on opettanut minua paljon ja käyttäytyy nyt enimmäkseen todella, todella hyvin ja kohteliaasti niin kotona kuin vieraissa. Mutta taistelut toki käytiin myös esikoisen kanssa. Tavat eivät synny, jos niitä ei opeteta.
Kuopuksen retkipäivä oli mennyt hyvin. Otin eilen hänet kahdestaan pöytään ja kerroin, millainen käytös ei ole toivottavaa ja millainen taas on. Lopuksi kerroin rakastavani häntä. Ehkä jonkin aikaa joudun häntä muistuttelemaan aamuisin ennen päiväkotiin menoa. Toisaalta tämä käytös liittyy uhmaan, joka esikoisella meni ohi noin kuusivuotiaana. Eipä ole ruusuiset tulevaisuudennäkymät, jos kuopuksen kanssa käy samoin...Tosin esikoisen viive on merkittävästi vaikuttanut asioihin ja vaikuttaa yhä kuopuksen sisäiseen aikatauluun, joka on selvästi vähän myöhäinen hänelläkin, nyt kun hän viimein saa enemmän tilaa.