Eilinen päivä heitteli tunneskaalan reunasta toiseen.

Ensin oli aamu, jona esikoiseni tutustui tulevaan kouluunsa. Tuntui hyvältä, olo on odottava ja tuntuu, että lapsi on hyvässä turvassa siellä. Sain kysyttyä asioita, jotka mieltä askarruttivat ja koin saaneeni vastaukset. Sitten vein lapsen päiväkotiin ja läppäri tuotiin takaisin huollosta. Näytti hyvältä päivältä.
Kun hain lapsia päiväkodista, esikoinen oli kalpea varjo siitä iloisesta kaverista, jonka olin sinne vienyt. Sama asia, joka kuohutti mieltäni kevättalvella, toistui taas: ryhmän poikien lokeroissa oli iloisia rakettikutsuja jonkun syntymäpäiville, siis kaikille muille pojille paitsi Aaronille. Veri syöksyy päähän: lapset ovat ajattelemattomia ja erilainen saa erilaisen kohtelun. Mutta mitä liikkuu vanhemman päässä, kun yksi saa jäädä pois? Hiljainen, ujo, joka paikassa hyvinkäyttäytyvä pieniruokainen lapseni ei tuhoaisi kenenkään synttäreitä, mutta kutsun saaminen merkitsisi koko maailmaa hänelle. Itketti ja kurkkua kuristi. Tätäkö tämä on, nyt ja jatkossa? Minusta suvaitsevaisuuskasvatuksen aika olisi nyt, ja tehtävä kuuluu lasten vanhemmille. Eräs toinen lapsi kuuli, kun työkuvioista etäisesti tuttu ihminen kysäisi, mihin kouluun esikoinen menee. Vastasin, että Saukonpuistoon, joka siis on tamperelainen erityiskoulu. Lapsen silmät muljahtivat: hän ei malttanut, että pääsisi kertomaan muille. Taas eristetään, aina eristetään, ja muistot omasta kouluajasta, yksinäisyydestä ja vierauden tunteesta muljahtavat taas mieleen. Kyllä minä tunnustan: syy siihen, miksi tämä asia kuohuttaa niin kovin, on omassa lapsuudessa. Vaikka kävin tavallista luokkaa tavallisessa koulussa, vierauden ja ulkopuolisuuden tunne oli aina läsnä.
Esikoinen huomasi kutsut ja hän reagoi tutulla tavalla. Oli paha mieli ja se kiersi mahassa niin, että se ei päässyt sieltä pois muuten kuin voimattomana raivona. Lopulta otin syliin ja halasin, en oikein osannut selittää, miksi asiat ovat niin kuin ne ovat.
Onneksi pikkusiskoni oli meillä. Hän on päättämässä kyseistä koulua ja osasi iloisuudellaan ja reippaudellaan piristää lapsen mieltä, vaikka häntäkin suututti asia yhtä lailla. Teimme ruokaa ja juttelimme. Huomasin, että tyttö on aikuistumassa.
Illalla siivosin pahaa mieltä nurkista imurilla ja vähän helpotti. Jaksoin tanssia olohuoneen matolla lasten kanssa ja lukea Hevosta, joka hukkasi silmälasinsa. Helin kanssa juteltuani päivä käännähti sittenkin positiivisen puolelle. Saattaa olla, että esikoinen pääsee viikonloppuna sinne, paljon kaipaamansa parhaan ystävän luo yökylään. Tuntuu, että se olisi tarpeen.
Päiväkotia on vielä muutama viikko. Jaksamme sen, sitten on kesäkesäkesä, ja kesän jälkeen luvassa on pieni luokka ja lukemaan opettelun tuska ja riemu, tukea ja lapsia, joilla on ehkä samanlaisia kokemuksia. Kun ei hän joutuisi altavastaajaksi siellä. Se on suurin asia, jota toivon hänelle. Kun hän voisi olla iloinen, niin kuin eilen bussissa tehtyään tehtäviä.

Katsokaa nyt tuota poikaa
kun kantaa noin murheita harteillaan
Ei kai painovoimaa voi voittaa
Pystyykö kukaan tuollaiseen

Kai hän tietää ettei ihminen ole ehjä
jos ei voi nauraa
Kai hän tietää ettei ihminen olis ihminen
jos ei vois olla

Iloinen aina
silloin kun haluaa
Iloinen aina
silloin on olo kuin taakka putoais pois

Katsokaa nyt tuota poikaa
kun kantaa noin murheita harteillaan
Eikö joku, joku vois auttaa
Ei kukaan pysty tuollaiseen

Kai hän tietää ettei ihminen ole ehjä
jos ei voi nauraa
Kai hän tietää ettei ihminen olis ihminen
jos ei vois olla

Iloinen aina
silloin kun haluaa
Iloinen aina

silloin on olo kuin taakka putoais pois


Egotrippi: iloinen aina (Vielä koittaa uusi aika, 2006