Oriveden reissu on nyt ohi. Se on hauska pikkupaikkakunta, yhdeksältä illalla oli vaikeuksia löytää pikaruokaa. Autot ajoivat pillurallia ja parkkipaikalla kahdeksantoistakesäiset kundit roikkuivat rehevinä ikkunoista virnuillen.
Viikonloppu oli sikäli antoisa, että tajusin taas selkeämmin, että kesken olen ja saan olla.. Jyrki Vainonen veti kurssin, josta osa oli vanhan kertausta, mutta koin sen ihan tarpeelliseksi. Tehtävänanto oli miinulle vaikea, kirjoittaminen ei suju muiden rykiessä tekstiä samassa huoneessa. Han läppärin, mutta se ei auttanut. Hakeuduin ulos ja yksinäisyyteen, mutta tulos oli muutama väkisinmaattu sana. Ei se mitään, tajusin että pystyn kyllä, kun puitteet ovat omani.
Ja että kirjoittamiseta pystyy ja saa nauttia, vaikka se ei johtaisi juuri nyt mihinkään. Taas tämä! Mutta kun se on niin iso oivallus, että sen voi ja se pitää löytää useampaan kertaan. Ja miten niin se ei johda? Johtaahan se, koska näkökulmasta riippuu, onko itseen lyhin vai pisin matka.
Tarkoitan: kirjoittamista tulee nauttia siten, etteivät ulkoiset meriitit tai niiden saavuttamattomuus ole mittarina. Ja että kesken oleminen on arvokas kokemus.  Kuulostaa pöytälaatikkopsykologialta, ja sitähän se onkin. Mutta jotenkin tätä kokemusta ei voi jakaa, ja yrittäessäänkin kuulostaa luovuttaneelta. Sitä en ole, mutta primäärit tarpeet ovat juuri nyt tällä hetkellä erit. Uskomatonta.
Illalla tuli ikävä  kotia, miestä ja lapsia. Soitin ja kuopus kuulosti pieneltä puhelimessa, pienemmältä kuin vaikuttaa  kotona. Kysyin, mitä kuuluu. "Mulla on kiekkopyssy!" kuului innostunut vastaus. Isin huomiota tavallistakin enemmän saanut kuopus oli innoissaan. Esikoinen oli yökylässä parhaalla kaverilla ja viihtyi niin hyvin, ettei tullut äidin kanssa puhelimeen. Olin innoissani. Tämä muisto auttaa monta kertaa esikoista.

Aamulla söin hyvin, opiston ruuat ovat hyviä. Rennon tekstipajan jälkeen palattiin kotiin, radiossa soi puheohjelmaa jonka sisään putosin niin, että emme juuri kurssikaverini, kyydin tarjonneen Teemun, kanssa jutelleet. Nämä ihmiset alkavat viimein olla niin tuttuja, että se ei ollut vaivaannuttavaa. Kotona kuopuksella oli nelivuotisbileet. Juhlat ovat usein hyvin samanlaisia, mutta nyt ei. Jossain vaiheessa juhlat siirtyivät spontaanisti ulos. Istuin portailla auringonpaisteessa, kaikki vieraat, läheiset rakkaat olivat yhtäkkiä hyvin kauniita, oli hyvä olla kotona.

Ps. Huomenna sitten. On lehtiuutisia, joihin tekee mieli sukeltaa.