Ensinnäkin: Heli, soita mulle. Mun puhelinongelma jatkuu siten että mulla ei ole enää omaa puhelintani eikä parhaan ystäväni numeroa.Olisin soittanut sulle vasta noin sata kertaa.
Eilinen meni vauhdikkaasti. Eihän siitä ollutkaan kuin kaksi päivää, kun kuopusta käytettiin ensiapupolilla, kun lapsi päätti hypätä sohvanselkämykseltä pää edellä ja laskeutua kirjahyllyyn.Hommasta selvittiin säikähdyksellä ja muutamalla herätyksellä keskellä yötä.
Eilen esikoinen puuhaili huoneessaan, kun kuului tyhjän jalkapallon mossahdus-tyyppinen ääni ja melkein perään parkua. Tuli kaamea tunne, että nyt meni joltain henki vähintään. Juoksin huoneeseen, jossa esikoinen istui pökkyräisenä maassa, huulet valkoisena ja itki. Oli kiivennyt tuolille ja kirjoituspöydälle (kiellettyä!) ja pudonnut- pää oli osunut vauhdilla pöytään. Ajattelin, että ok, poika on tajuissaan, ei mitään hätää. Siis siihen asti kun tukasta alkoi vuotaa paksuja verinoroja.
Menin niin sekaisin että kun pääsimme ensiapuun en muistanut esikoisen syntymäaikaa. Pää kasattiin ja valvoimme jälleen yön lasta herätellen. Onneksi ei käynyt pahemmin.
Ikään kuin tuo ei olisi riittänyt eiliseen sisältyi vielä yksi ikävä yllätys, jota en ala selostamaan tässä. Sanonpa vain, että parempikin päivä olisi voinut olla. Ehkä takaraivolaskeutumiset alkavat jo pikkuhiljaa riittää, laajemmassakin mielessä.
En sitten kirjoittanut eilen. Oli sitten muutakin tekemistä.