Kipaisin äsken postilaatikolta mainokset. Pinkan pohjimmaisena oli Jysk Vuodevaatevaraston  mainos, jonka takasivulla oli hevosen kuva. Kuvan vieressä lukee: "HOT SPOT. Rajoitettu erä." Jonka alla lukee: "Helli hevostasi. Raippa muotoillulla kädensijalla. Pituus 75 cm. 3,- "
On se hyvä, kun hemmottelu on kerrankin halpaa.

Olvi-säätiön kirjallisuuspalkinto lakkautettiin tänä vuonna. Kymmenen vuotta jaettua palkintoa ei enää ensi vuonna jaeta, sillä "Kirjallisuus ei ole nykyisen hallituksen mukaan yhdistyksen keskeinen toimiala". Hyvähyvä. Kaikki raha vaan pois kirjailijoilta, ne on muutenkin kaikki rikkaita kun ei ne parempaakaan tekemistä elämällään keksi. (Tämä on sarkasmia.)

Pakostakin tässä miettii, että onko fokus viime aikojen uutisten valossa siirtymässä entistä enemmän tuottavuuteen taloudellisessa mielessä. Tähän voisi verrannollistaa myös viime aikoina keskustelua herättäneet taideaineiden tuntimäärien vähentämiset. Onko ihminen hyödyllinen vain silloin kun hän tuottaa, sylkee, uloshengittää euron kolikoita ja unissaankin rutistelee setelipaperia. Minkä arvoista on henkinen pääoma ja sen tuottamisen mahdollistaminen? Jokaisella ihmisellä on myös henkistä pääomaa vaikka sen kuinka rutistaisi pieneksi palloksi nurkkaan ja kuivettaisi melkein pois.
Tapasin jossain vaiheessa elämääni ihmisiä, joilla fokus oli selvästi lipsahtanut rahan ja sen kohtuuttoman painoarvon perässä vinoon. Yritin olla näiden ihmisten joukossa mutta pakostakin koin olevani eksyksissä. Tuntui, että oli hirveän tärkeää se, miltä elämä näytti ulospäin.
Usein fiksuimpia ja tavoiteltavinta elämää eläviä ovat ne, jotka ovat lipsahtaneet ulos markkinataloudesta tai joilla on todellinen intohimo tehdä jotakin, saada aikaiseksi tulosta joka mitataan...jota ei mitata. Ystävälläni Helillä on intohimo tehdä henkisesti raskasta hoitotyötä. Itse asiassa, hän taisi joskus sanoa että hoitotyö on "hänen kirjoittamisensa": lauseeseen sisältyy vahvempi totuus kuin hän uskookaan. Todellista, arvokkainta kirjoitustyötä tehdään näkymättömällä kynällä, suoraan ihmisiin. Kuinka arvokas on mikään  teksti verrattuna siihen, että vessaa tarvitseva pääsee sinne?
Kirjallisuuden arvo on jossain sillä välillä, juuri siinä henkisessä pääomassa, josta mainitsin. Elämä on kuivaa ilman kulttuuria ja viihdettä. Ihminen ilman kulttuuria on kone. Maailma ilman kulttuuria on helvetti. (Olen aina ajatellut, että minun helvettini olisi paikka, jossa ajattelu olisi mahdollista, mutta viestintä ei. Skenaarion rinnalla suurempikin tulijärvi kalpenee.)
Myös kirjoittajissa olen tavannut näitä syvästi intohimoisia ihmisiä, joiden intohimo suuntautuu eri suuntiin, ei siis vain kapeasti sanoihin. Musiikki, kuvataide, ihmiset...kullakin on omansa. Ihmiseen, joka suhtautuu luovaan kirjoittamiseen kuin toimistotyöhön, minun on vaikea suhtautua. Samoin toiseen ääripäähän, jossa ihminen leijuu korkealla inspiraation siivittämissä sfääreissä vain laskeutuakseen hetkeksi ihmisten joukkoon lausuakseen Jumalisen Sanan ja noustakseen jälleen ilmaan kuin Red Bull-mainoksessa. Sävyt siinä välillä kiinnostavat minua eniten. Mikä on se omin, joka jokaisella on? Mitä hän näyttää siitä muille?
Nyt, kun olen hetkellisesti luopunut sanoista, olen joutunut tutustumaan itseeni jossain itselleni luomani kirjoittajamarinetin takana. En ole monessakaan suhteessa kaunis luettava. Olen niin inhimillinen, että se sattuu. Enkä tiedä, mitä varten olen olemassa, kun en voi enää väittää olevani tuottava yksikkö kohtaamassa jossain vaiheessa "elämäni tarkoituksen".
Raipalla helliminen? Se on sitä, että ajaa itseään eteenpäin niin ettei voi pysähtyä katsomaan peiliin. Sitten kun pysähtyy, siellä näkyy vieraat, hiestyneet, paljaat kasvot. Alastomuutta. Jonka jälkeen voi hitaasti pukeutua, kävellä ikkunaan, katsoa ulos ja miettiä, missä itsensä kohtaisi. Ajatella lumen sulamista, veden kertymistä painanteisiin, pitää silmiä kiinni, pitää silmiä kiinni. Avata. Nähdä itsensä yhä alastomana ja sitten. Sitten mennä ihmisten eteen kengännauhat auki ja takki kiinni. Puhua jostakin näkemästään paikasta.