Heräsin juuri neljävuotiaani itkuun. Hän on kuumeinen.Rauhoituttuaan hän kertoi minulle tärkeitä asioita.
Lapsi: Mulla on yksi asia tosta isonveljen ihmiskirjasta.
Minä: No, mikä?
Lapsi: Siinä on ihan kummallisia kuvia siitä, miten äiti kasvaa. (Kirjassa esitellään ihmisen luusto, verenkierto, sisäelimet jne.)
Minä: Ei äiti enää kasva. Sinä ja isoveli kasvatte ja olette kohta äitiäkin pidempiä.
Lapsi: Niin ja sitten kun mää olen iso, sää et vieläkään kuole.
Minä: En varmaankaan niin. Varmaan elän ihan vanhaksi, niin kauan että ette enää niin kauheasti tarvitse äitiä.
Lapsi: Ja sitten kun mää kuolen, sääkin kuolet.

Jotenkin sitä elää sellaisessa sisämaailmassa, että kuolema on siivottu niin hyvin piiloon, että sitä ei oikeastaan ole. Sitä paitsi, oman kuolevaisuuteni tiedostaminen ajaisi minut varmaan hulluuteen. Tajuan sen järjellä, en sydämellä. Oman lapsen kuolema on sille tietoisuudelle täysin mahdoton asia. Sitten kun mää kuolen, sääkin kuolet. Hyvä Herra Jumala, jos olet olemassa, anna minä kuolen ensin. Sitten vanhana. Rukoilen kaikkia Jumalia, kohtaloa, Äiti Luontoa, että se menisi niin, siinä järjestyksessä ja mahdollisimman myöhään. Ja jos voisitte säästää myös Miehen minun jälkeeni?
Ensin haluan säätää noin sata vuotta. Haluan rakastaa enemmän. Me emme olekaan ikuisia.