Tänä yönä se sitten iski. Ei kolmenkympinkriisi, joka päivämäärään nähden olisi ainakin osunut oikeaan aikaan (nyt eletään jo kahdeksatta päivää, täytän siis tänään kolme ja nolla) vaan minunlapsenimeneekouluun-paniikki. Menin nukkumaan. Väsytti, kunnes *räps* ja yksi kuumeinen ajatus täytti tajunnan: Miten tarkkaan ne siellä koulussa valvoo ulkoilua sitten? Sitä seurasi välittömästi:...entä ruokailua? Minun kuusivuotiaani, ensi syksynä opintiensä aloittava koulukas, painaa viisitoista kiloa ja on metrin ja risat, hyvin pienet risat. Entä taksikyyti? Miten se järjestetään? Kuka huolehtii, että lapseni on kotia kohti suuntaavassa taksissa joka iltapäivä? Kiusataanko? Vaikka ei kiusattaisi, onko hän yksinäinen? Päiväkodissa meni keväälle asti, ennen kuin hän uskalsi osallistua leikkeihin. Mitä jos joudun töihin? Ei ole järkeä hakea iltapäiväkerhopaikkaa nyt, kun olen vielä kotona. Saako sen järjestettyä sitten? Miksei se koulupaikkatieto ole vielä tullut.
Entä minä? Olenko ollut tarpeeksi hyvä äiti ja onko hänen itsetuntonsa tarpeeksi vahva. On varmaan! Mutta elämisen taidot? Mitä jos jotain odottamatonta ilmaantuu ja hän ei ole tarpeeksi rohkea puhuakseen uudelle aikuiselle siitä? Lapsen tapana on vaieta, vaikka olisi hätä. Jos hän ei taaskaan kerro kotona, jos on. Millainen opettaja tulee? Millainen luokka tulee?
Kone hajoilee, meteli on valtavaa. Ei ylitä ajatusteni desibelejä. Tuntuu, kuin olisin laittamassa kouluun nelivuotiasta, mitä hän osaltaan joiltakin taidoilta onkin. Rakastan häntä.