Aamulla heräsin siihen, että uni tuli mukana valveeseen. Herääminen on syöksy läpi pinnasta jonka suhde reaalimaailmaan saattaa olla koko aamupäivän epäselvä.
Unohdin jo unen, en kuitenkaan tunnetta siitä että raahaan sitä mukanani. Se tökkii minua kuin aikuisen sormi lapsen rintakehää, muistuttelee miten pitää olla. Kirjoitin joskus jotain tästä. Kaksi vuotta sitten? Kolme vuotta?

Lapset eivät tule keihäs kylkiluitten välissä. Lasten valo­kuvat ovat kuivattuja juhannusruusuja, hauraita muistoja siitä mitä olisi pitänyt tehdä. Kun lapset syntyvät, heidät annetaan sairaalassa vanhemmilleen, vaikka pitäisi kantaa pois. Äidit sulkevat heidät nyrkkiin ja isät lävistävät rim­puilevan ihon. Sellaista on aikuisten lämpö, pistävää ja te­räksistä.


Sanat leikkivät yhä, ram-pam-paa. Olen lelukaupassa. Tämä, kun pään sisällä alkaa olla jälleen kerran järjestyshäiriöitä, sanat yltyvät anarkistisiksi. Tämä. Aina yhtä odottamisen arvoista. Pistän itselleni vielä suitset.Ihan vähän aikaa, ihan vähän ,ihan vähäksi aikaa.

Näin sen pitää olla. Hevoset eivät seisaallaan nukkumista valita.

Hevoset eivät seisaallaan nukkumista valita. Enkä minäkään. Minun paikkani on tässä maailmassa.