No niin, minulla ei sitten ole enää lockseja (eli rastoja, kuten täällä päin virheellisesti tavataan sanoa). Kunniakseni on sanottava, että otin sen kuin mies. Ei parkua, ainakaan vielä. Unohdan asian kuitenkin koko ajan ja äsken elokuvaa katsoessa tuli joku tummempi kohtaus ja heijastukseni säikäytti minut ja vielä useampaan kertaan.
En tosiaan tiedä, miltä nyt näytän. Toisinaan peiliin katsoessa ajattelen, että tämähän on ihan ok. Mutta rehellisesti sanottuna tunnen itseni välillä aika rumaksi. Tukkani on lyhyt, ei niin lyhyt kuin kampaaja aluksi varoitteli, sillä tukkani ei ollut rastoittunut joltakin matkaa ja osa saatiin purettua. Mutta se on kuitenkin lyhyt. Kaamean tavanomaiselta se ainakin näyttää. En ole vielä oikein sinut itseni kanssa. Päänahka tuntuu kuitenkin todella hyvältä nyt. Sitä paitsi tukka oli aivan kaameassa kunnossa. Vakuuttelen itseäni. Kyllä tämä tästä vielä iloksi muuttuu.
Ostan pian uudet kivan väriset piilolinssit ja kun hiukset ovat asettuneet, saan siihen vielä jotakin väriä. Ketä kiinnostaa oikeasti joku ulkonäköongelmani.
Ylioppilaat kirjoittivat tänään äidinkielen ensimmäisen kokeen. Netistä saamieni hajatietojen mukaan aiheina oli mm. vertailla Jeesusta ja Bin Ladenia puhujina, miten kuvat vaikuttavat median kuluttajaan, Pablo Nerudan muistelmat, suomen kielen alennustila (!), runoanalyysi Tiihosen, Kontion ja Paasosen runoista... Viestintä ja ilmaisu olivat siis teemana.
Seuraan näitä aina vähän mielenkiinnolla, vaikka minusta ei koskaan tullut ylioppilasta. Tämänvuotiset aiheet näyttivät kovin kiinnostavilta ainakin tällaisen ulkopuolisen mielestä. Tämä pohditutti kyllä:" valitse sivujen 6-7 runoista yksi tai useampia, ja pohdi millaisen kuvan se antaa tai ne antavat runoilijasta ja runoudesta."
Anteeksi, mutta en ymmärrä. Onneksi en ole tämän kevään abiturientti, sillä jos lyyrinen minä ja kirjoittajaminä (saati sitten runous itsessään) voidaan pakata noin lujasti yhteen, niin minä en tiedä runoudesta mitään. Minä olen kirjoittanut ties mistä (Lapsen kuolema kokoelmassa Habanera, Pirkanmaan kirjoituskilpailu 2004, esimerkiksi) ja uskon, ettei lyyrinen minä välttämättä ole runoilijan "itse". Myös kirjan ja tietokoneen yhä jatkuva vastakkainasettelu kummastuttaa: onko muka niin, että vahvasti teknistyneillä viime vuosikymmenillä kirja olisi jotenkin jäänyt paitsioon? Miksi sitten ensimerkiksi runo elää mitä vahvinta uusrenesanssia? Ei kirja kuole.Naurakaa minulle ensi vuosisadalla, jos niin on käynyt. En usko sittenkään.
En ehtinyt selailla aineistoja kokonaan. Hauskaa, että ne ovat Internetissä saatavilla, niin saa meikäläinenkin niitä repiä, räkiä ja tutkailla. Kerta kaikkiaan mielenkiintoinen teema tänä vuonna. Joiltakin abiturienteilta aineistot saivat negatiivista kritiikkiä provokaation puutteesta. Minua aineisto ainakin herättäisi esittämään ajatuksia enemmänkin, mutta nyt en kuitenkaan enempää sitä tee pikaisen selailun pohjalta.