Suomi on jälleen saanut uuden euroviisuedustajan. Tämän vakavasti otettavan lauluvisa-arvonnan karsintahan vetää puoleensa joka vuosi Suomen musiikillisen edutajiston kärkikaartin (not).
Tänä vuonna kaikkia meitä edustaa tyylikäs Lordi-niminen artisti. Suomi saa siis jälleen pitää maineensa kummallisten ihmisten maana, jossa jääkarhut juoksevat kaduilla (ja raapivat naamat verille) ja jossa pakkanen tuhoaa alkuun niin kauniit suloäänet.
Sana euroviisut saa minut harrastamaan eskapismia. Kyseessä ei ole kansallinen alemmuudentunto, vaan myötähäpeä. Ennen Euroviisut olivat sentään oikeasti hauskoja. Synnyin vuonna jolloin pylly vasten pyllyä bum-bum. Tuossa oli sentään tyyliä verrattuna tähän nykyiseen mullaonkivanaamari-ratkaisuun.
Kyllä on taas kivaa olla suomalainen. Vain voittaminen olisi suurempi häpeä.

Tämänkin Euroviisuedustustiedon voi löytää maamme suurimman sanomalehden kulttuurisivuilta. Kysymys kuuluu, ovatko Euroviisut kulttuuria? Ja millä planeetalla? Tässä tietysti tulee alleviivata, että en ole elitisti, ja muistan yhä määritelmäni kulttuurista pari postausta alempana. Viittasin siis kulttuuriin laajempana viiteympäristönä. Mutta onko meidän aivan pakko.

Hyvää musiikkia vaihteeksi. Ilahduin lukiessani Hesarin nettisivuilta, että Zen Cafelta on tulossa ensi syksynä levy. Levyntekoa voi seurata täällä. Demot kuullostivat- no. Hyviltä. Jopa ne.

Nyt kävi niin onnekkaasti, että Huuto.net palkitsi sinnikkään selailijan. Pari päivää ja olen pelastanut Anja Erämajan laulajan paperit omaan hyllyyni. Siellä kirjalla on koti. Pelastan ne kaikki, minulla on missio.