Kirjoittamisen opettamisesta käytävä keskustelu on mielestäni suurelta osin vanhentunut. Vielä elää käsityksiä, joiden mukaan kirjoittamisen opetus tasapäistää kaikki opiskelijat laadullisesti hyväksi, mutta sisältömerkityksiltään tyhjäksi massaksi. Miksi sitten minua yhä tänä kolmantena vuonna Viita-akatemiassa jaksaa häkellyttää siellä yhä enemmän esiin ponnistava oma ääni, joka monella on selvästi puhkeamassa kukkaan, tai jo puhjennut?
Opettajan merkitys kirjoittamisen opetuksessa on toki suuri. Vuokko Tolonen, joka minuakin on opettanut akatemiassa kolmatta vuotta, kertoi tänään käyneensä näillä sivuilla. Hyvä! Sillä ehkä tämä eksyy hänenkin silmiinsä joskus: minusta kirjoittajakouluissa tehdään äärettömän arvokasta työtä.
Minulle on aina osunut hyviä opettajia, jotka ovat osanneet sanoa oikeita asioita oikealla kohtaa. Ala-asteella koin olevani kirjoittamisessa hyvä, koska aineeni luettiin ääneen. Sain olla rauhassa pikkunäppärä, tarkoituksellisen hauska, mitä ikinä, ja kokea olevani hyvä siinä yksittäisessä asiassa. Yläasteella opettajani kannusti kovasti. Lukiossa sain elämäni ensimmäisen kahdeksikon ainekirjoituksesta, ja tämä erityishyvä opettaja vaati paljon enemmän ja sai minut ponnistelemaan kovemmin.
Ammattikoulun äidinkielen opettaja ei pitänyt minusta. Hänen mielestään Kalevala oli ainoa kirja, jota ylipäätään kannatti kenellekään suositella. Ammattikoulussa oli kuitenkin eräs ammattipiirustuksen opettaja, jonka kanssa monet eivät oikein tulleet toimeen. Hän oli ainoa, jonka kanssa minä, hankala ja kuriton oppilas, pyrin kurissa.Minä pidin hänestä! Hän oli myös kirjoittanut runoja, ja luki kansiollisen kauheuksia jotka olin kirjoittanut antaen niistä lämmintä ja hyvää palautetta.
Sitten on ollut tämä Vuokko, joka on luku erikseen. Eräs kurssikaverini sanoi, ettei ole tavannut toista yhtä lämmintä ihmistä koskaan. Minä puolestani lisäisin tähän, että en ole koskaan nähnyt kenenkään opettavan yhtä intohimolla ja rakkaudella. Se on hassua,  sillä ensivaikutelmani Vuokosta oli aivan toisenlainen, jotenkin pidättyväinen.
En kirjoita nyt tätä häntä tai ketään opettajaa varten. En osaa mielistellä ja olen ollut Vuokonkin kanssa tekstistä voimakkaasti eri mieltä. Se ei poista näiden opettajien arvoa mitenkään.
Itselleni opettajat ja saamani tuki on ollut aina tärkeää, sillä kirjoittamistani ei kotona oikeastaan koskaan ollut olemassa. Se oli sellainen "kiva kun on harrastus" ja on sitä heille yhä. Ehkä se onkin sitä ja vain sitä.Sillä ei ole merkitystä, sillä kirjoittamisen merkitys on jo itse tekemisessä. Siinä, että sanoilla voi hahmottaa.
Ehkä huono opettaja voisi kirjoittamisen opetuksessa saada tulokseksi kourallisen tyhjää. Jutun pointti on siinä, että oikeaan paikkaan potku ja oikeaan paikkaan silitys. Tänään potkaistiin, ja se oli minulle oikein. Olen onnistunut tunnistamaan tekstissä omat maneerini ja se on minusta jo edistystä.

Seuraava suunta on selkeästi Viita-akatemian jälkeen itsenäistyminen. On kasvettava erilleen ja omaksi itsekseen. Enkä tarkoita pelkästään kirjoittamista, vaan opetuksessa mukana olo on ollut...nämä kolme vuotta ovat olleet sellaiset kasvun vuodet, että en olisi odottanut tältä ajalta koskaan näin paljon, vaikka odotukset olisivat olleet mitä.
Tajusin mm. tänä keväänä, ettei pakonomainen yrittäminen vie mihinkään. Nautinto, suunta, henkilökohtainen kasvu, napanuorista irroittautuminen ovat olleet tämän kevään asioita. Kaiken pohjalla on itsearvostus, joka on kasvanut tänä aikana. Menin Viita-akatemiaan ajatellen, että vain muutama asia minussa on hyvää. Näitä olisivat siis sen ajatuksen mukaan olleet kirjoittaminen (ja  sen mukana menestys hyvyyden mittarina), äitiys, puolisona oleminen. Todellinen itsearvostus oli siis välillistä.
Kävin erään ihmisen kanssa hiljan sähköpostikeskustelua. Hänet voisi myös laskea näihin "opettajiin", vaikka hän ei olekaan koskaan sitä virallisesti ollut ja vaikkakaan en näe häntä tällä hetkellä siten. Mutta tämä ihminen osaa kysyä oikeita asioita oikeaan aikaan.
Niin kuin että mitä tarkoittaa "minä olen"?  Tarvitseeko se lause lisämääreen? Jos ei, kirjoittaminen voi viimein lakata määrittämästä minua ja minä voin, halutessani, alkaa elää sen kanssa, että olen kirjoittaja, ja että olen kaikkea muutakin. Voin alkaa määrittää kirjoittamistani joksikin alueeksi minussa, ei minuksi.
Tällainen reitti akatemia on minulle ollut. Minä olen valmis lähtemään sieltä eteenpäin. En tiedä, mihin, ja missä määrin roolissa kirjoittaminen tulee olemaan elämässäni. Tiedän, että se tulee olemaan mukanani aina. Se onkin sitten ainoa, jonka tiedän, mutta se ettei tiedä muusta, ei enää ole niin kovin pelottavaa. Itse asiassa, se on se asia, joka tekee elämästä arvokasta. Ettei tiedä, mitä seuraavaksi.