Lupasin kirjoittaa lisää yhteisön ulkopuolelle jäämisestä.

Minulla on varsin vähän muistoja lapsuudesta. Jokaisen niistä lienen jossain vaiheessa kirjoittanut, jotta se jäisi. Varhaisin on varmaan se, kun ihan pienenä melkein tukehduin appelsiiniin. Sitä lukuunottamatta kaikissa lapsuuden muistoissa leijuu läsnä vahva ulkopuolisuuden tunne. Joskus minulla oli tunne jopa itseni ulkopuolella leijailemisesta. Se kesti vuosia aina silloin tällöin. En ollut tavallaan itseni sisällä vaan kuuntelin kaikkea jossain lähistöllä. 
Ollessani kuusivuotias muutimme ja siitä muuttoillasta on jäänyt mieleen patjat olohuoneen lattialla ja television välke. Seuraavana päivänä tapasin lapsuuden ystävistäni merkittävimmän rappukäytävässä. Hän ei uskonut, että olen jo melkein seitsemän ja menossa kouluun, kun olin niin pienikokoinen. Osuimme samalle luokalle, ja sen jälkeen kun äiti oli lakannut saattamasta minua kouluun (varmaan vasta toisen luokan jälkeen) tämä kaveri haki minua kouluun joka aamu varmaan yhdeksänteen luokkaan asti, ja juuri tämä tekee hänestä merkittävän. Hän ei läsnäolollaan (=hyväksyntä) päästänyt minua putoamaan täysin kaiken ulkopuolelle. Kolmannella luokalla toiset olivat jo huomanneet sen, mikä oli itselleni selvää: olin vieras, ulkopuolinen. Uskon, että tämä oli kiusaamisen kannalta hyvin merkittävä havainto. En osannut puhumalla ilmaista kenellekään, mitä tapahtui, ja siksi kaikki jäi sisälleni. Yrityksenikin tuomittiin epäonnistuneina. Samaan aikaan eräs läheinen aikuinen antoi ymmärtää, että olen vaikea, hankala, mahdoton ihminen. Aukkoja ei jäänyt. Aloin kirjoittaa, sillä opin unohtamaan kaiken minulle tapahtuneen, ja jossain kohtaa oli löydettävä se, mistä kaikki murtautuisi ulos. En kirjoittanut silti itseäni ennen kuin teini-iän angstipurskahdusten aikaan.
Sitten on tämä työhön sopeutumattomuus, josta olen kirjoittanut jo liiaksikin. En nyt mene siihen.

Uskon, että omalla kohdallani, jos ei kaikkien, kirjoittaminen on kurkotus kohti muita ihmisiä. Itse olen onneton pöytälaatikkoon kirjoittaja. Teksti ei tule lihaksi ilman lukijaa. Kirjoittajat etsivät voimakkaasti yhteisöjä, sen todistavat netin lukuisat kirjallisuuspalstat, monet ja taas monet kirjoittamiseen keskittyneet blogit, jopa paikallislehden runopalstan suosio. Ironista ja ristiriitaista on, että jos totta on se, että kirjoittamisen taustalla on usein trauma, jokin vaikeasti määriteltävissä oleva vinous ihmisyydessä, yhteisöön sopeutuminen voi olla vaikeaa.
Siitäkin huolimatta, vaikka tiedänkin että irrottautumisen aika on oikea, tulen kaipaamaan Viita-akatemian ryhmääni kovasti. Vaikka en juuri enää viekään sinne tekstejä, jos ei saatuja kotitehtäviä lasketa mukaan, mahdollisuus siihen tulee olemaan se, jota kaipaan kovasti.
Tosin, juuri tällä hetkellä tuntuu, että olen vähän kuin täällä kämpässä pyörivä Brion puupalikka, kirpputorimyynnistä pois jäänyt. Kunto ei ole maailman paras, päätä särkee, nenästä tulee verta, väsyttää, pyörryttää. Paino laskee ja nousee. Haluan olla nyt ulkopuolella, jotta jotain jäisi käyttöön tulevillekin vuosille, arsenaalia.
Nyt on maaliskuu. Aika alkaa pelätä kuun viimeistä päivää. Mihin minut sitten on pakotettu?