Ajattelin, että olen jo oikealla reitillä, lumi sulamassa, reisiin asti kinokset ja kohta poissa. Kuvittelin, että tästä ei voi kuin nousta ja nousenkin.
Minun täytyy kuitenkin tarttua realiteetteihin, tarttua. Enää ei ole kuin huominen, ylihuominen, sitten vielä yksi päivä kuun loppuun. Minun on ilmoittauduttava työvoimatoimistossa, soitettava puheluita lapsen menoista, oltava aktiivinen.
He haluavat minun allekirjoittavan työnhakusuunnitelman. En halua hakea työtä, mutta mitä minä edes tällä vapaudellani tekisin. Muuta kuin toipuisin siitä mitä olen. Jumissa.
Sanoin, että olen luopumassa. Sitten pitää vielä katsoa, mitä jää jäljelle, oikea itse, ydinmehu. Sitten pitää vielä kaivata, tai ei pidä, mutta kaipaan. Alan olla nääntynyt siitä, kuinka nöyräksi olen tullut. Uskon jo! Uskon jo, että minun ei tarvitse kirjoittaa (sanon itselleni) . Saisinko niitä sanoja nyt edes vähän takaisin. Anon mieleltäni edes muruja, pienenpientä runoa joka ampuisi portit auki. Mutta lehmät seisovat portin takana tyyninä kuin mitkä ja tuijottavat tyyninä ohiajavia autoja. Silmät tyhjää täynnä, pohjatonta.
Kun se tuntuisi niin kivalta edes vain tehdä sitä jotakin mistä niin kovasti pidän, ILMAN että niitä sanoja pitäisi saada johonkin tiettyyn aitaukseen tai karsinaan tai taloon, ihan vain ilon vuoksi, vapauden. Olen nöyrä, uskothan, uskothan minä että olen. Saisinko nyt niitä sanoja. Mieleni kieltäytyy. Että sillä on otsaa, takaraivoa, aivojen etulohkoja, synapseja hukassa.
Vähän on niin kuin piuhoja irti. Kauanko tätä nyt kestää.