T. katselee parhaillaan elokuvaa, itse en osaa keskittyä. Lapset ovat vähän levottomia. Äsken Aaron huuteli jotain sängystään, ja kun menin katsomaan, poika istui sängyssä silmät selällään, tajut ihan kankahilla. Kun ne kauhukohtaukset eivät taas alkaisi. En osaa uppoutua fiktioon, kun arjen kauhua ja draamaa on tarjolla heti seuraavassa huoneessa.
Alan siis kyseenalaistaa fiktion ja kirjoitetun sanan voimaa, hyvä! Tai sitten minun täytyy todella rakastaa noita kerubeja. Otin tänään pojista kuvan. Miten eräät voivat olla täydellisiä pikkusormen kynsiä myöten tultuaan suoraan kylpyammeesta.
Minua harmittaa tunnustaa, että eräs oli oikeassa. Kun on tarpeeksi irti kirjoittamisestaan, tajuaa että maailma voi sittenkin elää ilman kirjoitettua jumalanpilkkaa (kirjoittaminen on tietyllä tavalla itsensä nostamista- tai itsensä hirttämistä, mitä milloinkin). Joka tapauksessa intin (enkä niin hienostuneesti ) hänen tätä ehdottaessaan vastaan. Nyt näyttää siltä, että jopa minä osaan elää ilman kirjoittamaani sanaa. Se ei tosin ole kovin kivaa elämää, mutta toisaalta. Kukaan muu ei kaipaa sitä, että seikkailen päässä, annan fiktiivisen täyttää tunnerekisterini...
Olen jopa ärsyttävän tasapainossa sen kanssa että en kirjoita nyt. Sitä paitsi, olisin halunnut olla erään kanssa tästä eri mieltä. Eräs sanoi, että niin kauan kuin on pakko kirjoittaa, on egonsa vanki.
Minua vain huolettaa se, että mitä jos se ei koskaan palaa takaisin? Ja että olenko sittenkään parempi, kun näen oman Akilleen kantapääni- vai vain onnettomampi ja yhtä kesken?
Ja sitten on se eräs toinen, joka luottaa minun kirjoittavan nyt sen valmiiksi kun olen kuivattanut itseni. Missä on se extreme-elämys, jota rakastin? En ymmärrä, mikä sen motivaattorin pitäisi olla, jos ei tahdon, tahtotilan. Kuitenkin se pakko on juuri se, josta pitää päästää irti. Nyt olen sitten, enkä tiedä miten edetä. En enää edes odota sähköpostia, huomisia, mitään, olen alkanut ajatella eläviä syntymättömien sijaan.

Se voi myös olla pelkoa. Itse asiassa olen melko varma että se on on pelkoa. Minusta, minusta rapisee egon myötä emalointi. Mitä jos pinnan alla ei olekaan mitään ihmeellistä?

Ps. Se miksi ottaa päähän. Minunhan totuuteni sen on oltava, ei kenenkään toisen. Ei, en tarkoita totuutta, tarkoitan että minun reittini on varmaan eri. Mutta missä?