Tajusin juuri olleeni liian kauan paikallani. Ei sillä, että olisin elämäni aikana ollut mitenkään erityisen kosmopoliitti maailmanmatkaaja muutenkaan. Mutta nyt olen ollut kaksi viikkoa sisällä sairaitten lasten kanssa poistumatta pihasta kuin kerran, Viita-akatemiaan torstaina. Nurkat käyvät siis vihaisesti päälle, näykkivät ja purevat. Minkäs teet, vielä on muutama päivä venyttävä ainakin ennen kuin esikoisen vesirokonhirvitys on ohi. Minua varoitettiin kyllä, atoopikolla se on kauhea tauti.
Mutta siis. Haluan pois vähäksi aikaa. Haluan kaupunkiin jossa kukaan ei ymmärrä minun kieltäni, paitsi ehkä minä itse ja pari kolme muuta. Ymmärtäisinköhän omaa kieltäni siellä paremmin?
Haluan kukkia, mielellään valkoisia, mehikasveja. Suolavettä rastoille! Kaupunkeja, ihmisiä, junia, lyhyitä ja pitkiä epäsäännöllisiä unia. Vieraan näköisiä puita, lääkereseptien näköisiä nimiä hautakivissä. Ja kadun kulmassa hartaasti soivan trumpetin tai kitaran, miehen pyyhkimään valkoiseen liinaan hikeä otsalta suuren hatun alta.
Haluan olla siellä niin kauan että hampaat katoavat seiniin, torajyvät kutistuvat, korvien kohina vaimenee. Ja että aikaa kuluisi, tämän kaiken näkee kirjoittamatta kuin alleviivattuna, huutaa! Kirkasta! Irvokasta!