Tajusin juuri olevani myöhäisherännäinen.
Täytän huhtikuussa kolmekymmentä. Yhtäkkiä kaikki ystävät ja tuttavat ovat työelämässä, suhteellisen tyytyväisinä ammateissa, joihin ovat hankkineet koulutuksen. Miten niin yhtäkkiä? Minähän en edes halunnut huomata, että vapaus on illuusio. Äiti ei tehnyt työtä. Minulla oli visio, mitä kaikkea olisin. Unohdin vain pyrkiä sinne. Unohduin, jäin jalkoihin. Olin kaksikymmentä, hankin lapsia, yhtäkkiä olen kohta kolmekymmentä. Enkä vieläkään siedä ihmisiä niin kauaa, että voisin olla heidän kanssaan joka päivä samassa tilassa. Ehkä ongelma onkin juuri tilan käsite. Kahvihuoneilla on taipumus kutistua. Mainitsin edellisessä postauksessa purevat seinät. Niitä juuri.
Tunnen sairastuvani, kurkun kuristusta heti kun pitäisi olla valmis ojentamaan ranteensa. Kas tässä, sitokaamme minut. Ottakaamme, valitkaamme maisema jonka näen joka ikinen päivä tästä kuolemaan saakka. Sic. Kaksi viikkoa maksimissaan kun kuristun.
Ei sillä ole mitään tekemistä taiteellisen vapauden kanssa. Eihän minulla edes ole vielä taiteellista mitätahansa. Mutta luonteenlaadun, lapsuuden, minuuden, itseyden (olen varmasti tietyllä tavalla hyvin itsekäs kun en suostu siihen mihin kuka tahansa suostuu. Arkeen, rytmiin! Ei se sitä kuitenkaan ole että ajattelisin olevani jotakin erityistä ainakaan sanan positiivisessa merkityksessä, vain outo.)
Haluan työn, jossa voin liikkua eri paikoissa. Työn, joka ei sido minua tuoliin tai taloon pysyvästi, eikä samoihin ihmisiin. Ja työn, jossa epäsosiaaliset päiväni eivät heti...En osaakaan sanoa. Olen sellainen, että olen kausissa hyvin sosiaalinen ja kurotun ulos. Ja toisinaan, en halua nähdä ketään viikkoihin. Ainoastaan Helille soitan silloin tai hänen puheluihinsa vastaan, pikemminkin, enhän minä itse silloin käänny edes ikkunoihin. En vain kestä ihmisiä.
Olen ihan kelpo toimittaja. Mutta myöhäisherännäisenä en tajunnut opiskella alaa silloin kun olisin voinut, eikä töitä siis riitä. Enkä opiskellut muuten mitään muutakaan, johon luontaiset taipumukseni viittaavat. Olen enemmän akateeminen, ei kun olisin, kuin käsityöläinen, tekijä, näppärä.
En sairasta masennusta. Sairastan tarpeettomuutta, sitä että sitä paikkaa ei yksinkertaisesti ole. Minulle ei ole työtä. Olen tarpeeton, jos ei miestäni tai lapsiani lasketa lukuun. Ei, en tarkoita tarpeeton. Olen käyttökelvoton. Ja nyt huomaan sen vasta, että kaikki ovat löytäneet elämän. Eivät ehkä täydellistä ja ihanaa, mutta sellaisen jota voivat sietää. Minullakin on, jos ei puhuta työstä.