Johnny Knigalta on ilmestynyt virolaisen nykyrunouden antologia Ajattelen koko ajan rahaa, joka kiinnostaisi minua.  Antologian toimittanut Jan Kaus sanoo antologian esipuheessa,  että "Suomen runous sukeltaa nykyhetken rannalta pois kulttuurihistoriaan ja mytologioihin, ja sitä kautta ihmismielen sokkeloihin, etsien merkityksien virtaavia pesiä ja kehtoja". En ole hankkinut antologiaa vielä, mutta kokonaiskuvan luominen on minusta vaikeaa. Ehkä on niin, että Suomessa asuvan, nimenomaan kulttuurin sisällä elävän, ei-niin-kauheasti-koulutetun runoilijanalun on vaikeaa olla analyyttinen, mitä tulee johonkin mnkä sisällä on ja nykyhetkeen. En osaa määritellä tätä ajatustani tarkemmin.
Kaus sanoo myös, että virolainen runous on edelleen pääasiassa yhteiskuntakriittistä. Mistä johtuu sitten tämä väitetty yhteiskuntakritiikin vaje suomalaisessa runoudessa? Koska kokonaiskuva ontuu, en osaa sanoa, onko näin. Mutta tämän mytologiasuuntaus on kyllä pantu merkille ja en oikein lämpene sille. Se on itselleni kirjoittajana hyvin vieras. Mikä hitto muuten on merkityksien virtaava pesä ja kehto? :) En osaa puhua kirjailijoiden kieltä, tuo sai minut tuntemaan itseni tyhmäksi.
Yhteiskuntakritiikki sen sijaan kiinnostaa minua. Olen 70-luvun lapsi, joten olen elänyt lapsuuteni 80-luvulla autuaan tietämättömänä taistolaisuudesta, sosialismista ja muusta sen kaltaisesta. Kyseenalaistin keskiluokkaisuuden vasta kun se oli yhtäkkiä poissa. (Ja sen jälkeen, vaikka en olekaan löytänyt oikeaa vastausta mistään suuntauksesta kysymyksiini, en ole lakannut kyseenalaistamasta sitä.) Ehkä kuitenkin voisi ajatella, että ainakin 80- 90-luku oli (dollarin)vihreine arvoineen jonkinlainen (mikä se sana on, suomeksi? ) rebound, vastapallo kaikelle 70-lukulaiselle. Tiedä tuosta.
Lapsuuden perheeni oli pikemminkin 50-lukulainen. Äiti kotona, isä työssä, paljon sisaruksia, kunnioita vanhempiasi, ankara kritiikki kun poikkeaa normeista... Ja toisaalta, idylli joka on mahdollista vain silloin kun se on harhaa.
Sitten jouduin siitä ulos. En ollut valmis enkä vieläkään hallitse kokonaiskuvaa edes siitä, millä ja mistä me elämme. Mieheni opetti minut pyykkäämään ja tekemään kastiketta. Minä opetin, kuinka kauluspaidan voi silittää niin, että sen voisi laittaa pakettiin. Olin joskus hetken aikaa työssä ompelimossa, jossa tehtiin pappien vaatteita. Kotini ei ollut uskonnollinen, joten kirkon nuorisotyö veti ponnekkaana minut joksikin aikaa mukaan. Vasta jälkeenpäin osasin kysyä kysymyksiä, jotka olisi pitänyt esittää silloin. Siitä huolimatta, että mielipiteeni olivat kulkeneet mukana jo nuoresta asti.
Ture tutkimus kertoo, että suvaitsemattomuus ajaa nuoret ihmiset eroamaan kirkosta, siis esimerkiksi selkeää kantaa vaativat omantunnonkysymykset tyyliin homoseksuaalisuus ja naispappeus ovat olleet kartalla. Kirkon virallinen kanta näihin buggii kyllä minuakin ja tervettä järkeä vastaan. Samoin valtion ja kirkon yhteys ei ihan heti aukea. Kirkkoon minulla ei juuri ole enää minkäänlaista suhdetta.
No nyt kyllä eksyin aika pitkälle virolaisesta nykyrunoudesta, joskaan en ehkä yhteiskuntakritiikistä. Joskus on ihan orpo olo, kun en pysty muodostamaan kokonaiskuvaa mistään. Yksinkertaisesti, vaikka täytän kaikki päiväni kirjoilla ja lehdillä, tietoa mistään ei tunnu kertyvän tarpeeksi.

Ps. Olin tänään kirpputoreilemassa, ensin oman pöydän kimpussa ja sitten toisia paikkoja kiertelemässä.
 Ostin kivan puseron ja Aaronille nipun paitoja, oli löytöpäivä. Kirpputoreista taisin joskus kirjoittaakin, että niillä ostofilosofia on aivan toinen kuin kaupassa. Löytämisen ilo, kun jokin sopii sekä hinnaltaan, kooltaan että muilta olennaisilta osiltaan.  Niin, ja tietysti ostin neljä kirjaa, sehän on selvää jo että en selviä mistään selailematta edes vähän. Ensimmäisen luinkin jo, se oli kevyt ja hauska.