...kun olisi. Näen unia ampumisesta, en kuitenkaan elävän lihan. Siitä että valo purskahtaa taivaalle, tyhjän ampumista, hudeista, ohittamisesta liian läheltä.

Tai voisi lentämisestäkin puhua. Lapset ovat pitkästä aikaa kotona molemmat ja vaikka emme mitään tee, aika kuluu metsissä poluilla, tyhjän esikoulun pihassa seisomista. Lasken kymmeneen ja he piilottavat itsensä, kävelen sitten jyrkkää polkua kaljapullonsirpaleitten päältä alas. Huomenna taas pitäisi puskea itsensä työhön, antaa lapsille lupa piiloutua vähän kauemmas, ehkä lähipuistoon? Ehkä he voisivat mennä kauppaan, jos vähän laskisin liekaa, kummankin on kuitenkin syksyllä (joka ei tule, eihän) kuljettava yksin kouluun, toisen noustava bussiin ja ylitettävä vilkas tie, toisen löydettävä tiensä ensin luokkaan 1A ja sitten vähän ajan päästä mentävä enemmän pois näkyvistä,

ja kädestä saa kumminkin vielä pitää kun kukaan ei näe.

 

Tänään kuusikymmentä plus sivua, paljon on vielä puskettava ja öitä valvottava. Eräs ihminen viesti että uskoo minuun, että kuukausia tulee ja vielä minunkin kuukauteni, vuoteni ja vuosikymmeneni. Kun aika kuluisi, kun se ei kuluisi.

Olipas päivä. Tutustuin meikkaajaan, joka osaa maskeerata mustan silmän molemmille puolille ihan pyytämättä.

Onneksi työkaveri tuli apuun ja poistuin puljusta ihmisen näköisenä. Ja poika tuli taas kilpailutuomisina kotiin, varsin häkellyttävän lausunnon kanssa.

"Satu Lepistö on lahellä julkaisukynnystä, tai oikeastaan jo ylittänyt sen."

- Panu Rajala

En ole kiitoksen perään, mutta toisaalta kirjoituskilpailujen palautesessiot eivät yleensä tuota noin makeaa hermomyrkkyä. Niin että ajattelin nyt helliä tuota lausumaa ihan vähän aikaa. Vaikka vaan sen verran, että saan aikaiseksi muutaman sivun vielä.

Haukkukaa nyt sitten vaikka ihmiseksi. Olen. Kyllä.

 

Ensimmäinen palkinto. Mukavaa.

Kun jaksaisi taas perjantain, joka on ylihuomisen ylihuominen. Tämä ikävä ruksattava taas kalenterissa ja toivottavasti sitten taas ohi. Olemistaan taas selitettävä kaikella tarpeellisella, täytettävä hiljaiset aukot.
Keskiviikkona menen ja hiukseni leikataan. Oi Simson, minne menet. Toivottavasti siitä SAA voimaa, eikä niinkään menetä. Epäilen kuitenkin. Tällainen hetkellinen päähänpisto, jonkinlainen muutoksentarve kai tässä elää kuitenkin.
Vaikka sitä ei myönnä tai selittele.

Leipä nahistuu pöydällä. On hiljaista. On yö, on harha ettei mitään tapahdu. Jos en kirjoita nyt, kirjoitan huomenna, kaikki tapahtuu kuitenkin siinä ajassa, tai mitä? Ei määräaikoja tai matkanpäitä ole, enhän minä usko sellaisiin. On tahtoa ja paljon tyhjää tilaa, ja vähän pelkoa että pitäisi sanoa LOPPU ja laittaa tulostin päälle, sanoa että en pistettäkään toistaiseksi siirrä, luovutan vajaan.

Olen kehittänyt omituisen tavan kirjoittaa. Nukun neljä tuntia, sitten herään laittamaan lapsia. Kun en ole itse vielä saapunut paikalle, minusta irtoaa erilaista sanottavaa.
Minä on valtava peikko jota kuitenkin on raahattava mukanaan.

Sain eilen mukavan viestin blogiini kaksitoistavuotiaalta runoilijalta. Sanottakoon nyt tässä, että tähän blogiin saa jättää kommentin, vaikka olisi lapsi, vaikka tyttöä hiukan epäilyttikin. Viesti oli sykähdyttävä, kuin omalta kaukaiselta itseltäni. Sekin minä on vielä olemassa. Sitäkin kantaa, ja olen iloinen että itsekin kirjoitin jo silloin. Jotain jää talteen, jotain jää aina talteen.

Tulin tähän, koska minulla oli jotain asiaa nettiin. Nyt kun kone on päällä, asia katosi päästäni. Jotain vikaa tässä rytmissäni varmaan on. Sisäinen kello sanoo, nuku vähän, lepää. Pidä huolta pienestä tytöstä.

Esikoinen meni kouluun, lelupäivänä, ilman lelua. Miksi se unohti sen? Huolehdi pienestä pojasta. Niks naks, etkö aina muista kaikkea ja kaikkia, etkö tosiaan nukkuisi ihan vähän? Kyllä. Kyllä!

Tuli täytettyä vuosia. En kerro, kuinka monta.
Hääpäivänä taisin siivota vessaa. Syntymäpäivä meni yhtä mukavissa merkeissä, kun meille tuli vatsatauti. Siis minulle ja miehelle, lapset porskuttaa vielä.

Kello on kuusi nolla kuusi. Olen valvonut koko upean kevätyön. Kohta laitan lapsen koulutielle ja nukun päiväunet.

Kello kaksi nolla jotakin joku hullu kävi kolistelemassa postiluukkua. Ei siitä sitten enää mitään tullut. Pienen kolistelun jälkeen kuuluivat askeleet rappusissa ylös. Erehtyikö joku ovesta? Inhoaako yläkerran nuorimies minua niin paljon, että käy kummittelemassa? (Olen käynyt pari kolme kertaa HÄNEN ovellaan öiseen aikaan, koska nuorimies kutsuu mielellään vieraita nimenomaan arkiöisin ja koska nuorellamiehellä on kivatsu bassokaiutin ja kova huutoääni. Lisäksi hän käyttää molempia. )

Ehkä hän lukee blogiani. Ehkä hänellä on nyt kivaa, koska säikähdin. Ehkä se oli kevät, joka saapui. Tai alkava hulluus.

Vanhuus ei tule yksin. Tuli kirjoitettua sitten läpi yön. Varmaan sellainen rajakokemus, joita minua taiteellisemmilla on harva se yö.

Olin tänään työkeikalla kirjastossa. Kirjastot ovat pahoja. Ensinnäkään korttini ei juuri koskaan ole validi maksamattomien, myöhästyneiden lainojen takia. Toisekseen, kirjastoissa on poistohylly. Poistuin hihitellen kahdeksan (8!) runokirjan kanssa ja kävelin niiden kanssa kotiin viereisestä kaupunginosasta. Painavia sanoja. Ja sinne jäi vielä...
Sitten tein virheen. Avasin Marja-Liisa Vartiaisen runot ja proosarunot. Kirjoittajaminäni on nyt pöydän alla, yritän houkutella sitä sieltä pois, mutta se kiukuttelee. Kerron sille, ettei mitään kiirettä: huomenna torstaina pitäisi olla vielä noin viisikymmentä toistaiseksi puhtaaksikirjoittamatonta sivua valmiina, lehtijuttu ja perjantaiksi remonttiryhmän palautteet. Niin että pysy siellä vaan, ei tässä mitään hätää.

Muuten on ollut sellaista, että pään ympärillä ravaa loputon määrä sanoja, tavuja ja asiaa. Ei tarvitse kuin ojentaa kätensä. Koskahan mulle tulee se writer's block, jota moninaiset ystävät aina valittelevat? Lentosanojen laatuluokituksesta en olisi niin varma. Viimeistään ne kuolevat silloin, kun ne ampuu alas. (Harvinaisen huono metafora tuokin. )

Oi oi. Minusta suorastaan tuntuu, että pidän siitä tyypistä pöydän alla. Aarteiden löytäminen on sellaista, luulee että maailmassa on kaikki hyvin. Vaikka onkin pieni, niin pieni, että mahtuu reilusti pöydän alle, päähän sulkahattu.

Sarahin pikadieetti joulun alle: hanki noro-virus, yski kunnes oksennat, yski kunnes oksennat, yski kunnes oksennat, toista tätä kuusi päivää. Aattoiltana on taatusti pirteä ja keveä olo.

Sairauslomalla siis ollaan. Pieni piristys on eilen saapunut Tuli et Savu. Tsekatkaa. Runoilijat kirjoittavat klassikkorunoja uusiksi, joukossa myös pieni norovirustelija (sic!) Haavikko-versioinnillaan. Sori Paavo, hyvä Suomi.

Yksi runoista on päätynyt myös nettiin. Nokturno.org.

Television antia tältä päivältä:

Olikohan se Ylen Teema-kanava, jolta nauhoitin Priima-nimisen ohjelman? Joka tapauksessa, tarjolla oli asiaa ja asian vierestä pöytälaatikkokirjoittamisesta. Itse pöytälaatikko-osio oli melko asiallista tavaraa, joskin tuntuu ettei tämän tapaisia ohjelmia voi tehdä ilman että makeileva juontaja kysyy asiasta mitään ymmärtämättömältä pöytälaatikkokirjoittajalta, aikooko tämä julkaista. Johon pöytälaatikkokirjoittaja taatusti vastaa, että tottahan toki.
Mutta sitten tämä: toinen juontaja ilmestyy ruutuun ja esittelee ohjelman seuraavan osion: "Priima esittelee neljä varttuneella iällä kirjailijaksi ryhtynyttä ja heidän entiset ammattinsa. " Tässä vaiheessa runoilijan päiväkirjan Sarah on jo karvat pystyssä. Neljä kirjailijaksi VARTTUNEELLA IÄLLÄ RYHTYNYTTÄ ja heidän ENTISET ammattinsa.
Herää pari pienen pientä kysymystä, joista pienin ei ole se, että vai niin, kirjailijaksiko ryhdytään. Seuraa vinkki kirjailijaksi aikovalle: pitää olla halua ja tahtoa ja kirjoittamiseen pitää suhtautua kuten mihin tahansa ammattiin. Ihanko tosi? Ohjelma sivuuttaa täysin sen, että ihmisellä voi olla a. lahjoja b. tahtoa c. halua d. ammattimainen suhtautuminen kirjoittamiseen, eikä asia silti onnistu. Ohjelman ensimmäinen VARTTUNUT kirjailija on 39-vuotias mieshenkilö. Korostan siis sanaa varttunut. (Keskimääräinen esikoisen julkaisuikä on Suomessa yli kolmenkympin joka tapauksessa. ) Kirjailija on RYHTYNYT kirjailijaksi pienen ihmeen kautta käydessään Kriittistä korkeakoulua, kun joku muu (kurssilta? opettaja? asia ei käy haastattelussa selville) lähettää hänen tekstinsä kustantamoon ja ne hyväksytään. Hyvä asia hänelle, mutta alan todellisuutta ohjelma ei valota yhtään. Toisena esitellään naiskirjailija, joka lähettää tekstinsä ensi kertaa kustantamoon ja novellikokoelmasta tulee vastaus kahden kuukauden päästä. Pieni ihme tämäkin. Realismia? Ei ikinä.
Sarah ei kestä enää ja sulkee television. Esitelkää nyt hitossa minullekin sellainen talo, jonne a. ei tarvitse yrittääkään lähettää mitään b. tapa jolla yhdeksänvuotiaasta kytenyt halu muutetaan tositoimiksi ja c. maailma, jossa 39-vuotias esikoiskirjailija on varttunut, sekä kauniiksi lopuksi vielä d. todellisuus, jossa kirjailijalla voi olla Entinen Ammatti, ilman että hän Suomen kokoisella kielialueella vähän kirjoittelee kuolematta nälkään.

Harrastajakirjoittajalle suunnattu ohjelma tarjoaa toivoa, toki. Missä on median itsekritiikki?Entä asiaan oikeasti paneutuminen? kysyy nimimerkki Sarah.

Ps. Olen sairauslomalla. Ei ihmekään, että ottaa aivoon, kun tällaisia ohjelmia esitetään. Naispuolinen toimittaja käyttää suruttomasti sanaa "elämäNkerta" sujuvasti ja useasti haastattelun aikana. Tiedoksi vain: historia väittää, että myös Jeesus eli oikeana historiallisena henkilönä. Varmaan totta, ja koska hänen elämäänsä on dokumentoitu aikalaisittain melko paljon, syntyy kuva ihmisestä. Onko se subjektiivisia kokemuksia täynnä? Totta kai on. Onko se kuva tyypillisen aikalaisen elämästä? Ei hitossa.

Jospa joku oikeasti kertoisi ihan telkkarissa kuinka vaikeaa on päästä julkaistavaksi. Ei sillä, ettei tätä olisi puolihuolimattomasti ohjelmassa sivuttu, mutta tosiasia jää näiden nasaretilaisten varjoon. Katson loput myöhemmin, että ohjautuuko laiva sittenkin reitille. Puolessa välissä ohjelmaa ajetaan ainakin surutta reittejä, joista löytynee vähintään uusi Intia.

Kirjoitin äsken VT:lle sähköpostia. Kopioin sen tähän melkein kokonaisuudessaan, koska se kertoo hyvin kaikki päivän fiilikset. Kyseessä oleva salonki on siis Viitapiirin jäsenten oma tapaamis- ja opintopiiri, jossa kirjailija ja ystävä (tässä: VT) oli alustamassa jonkin aikaa sitten.

Lähettäjä: Sarah
Vastaanottaja: VT
Hei,
vielä oli pakko kiittää siitä viimekertaisesta salongista. Tänään oli paha päivä, päässä kiersi koko ajan sellainen juttu, että 16-vuotiaana lauloin koulun musiikkitunnilla Kettusen Lentäjän poikaa, ja se oli mielestäni hirveän positiivinen laulu- kaikki on mahdollista, niin sen tulkitsin. Tänään pojat kuunteli levyltä niitä mitä lie munkkeja ja siinä oli se laulu ja mietin koko päivän, että jonkinlainen melkein, siis tällainen tunne minulla, olen "lentäjän poika- lähes sankari siis itsekin", ja että siihenpähän jään. Kurjissa "minäenosaayhtään"- fiiliksissä tuli kirjoitettua (...) rooliruno. Uskomatonta. Minussa on kaikenlaista reserviä, mitä ei uskoisikaan. Runosta tuli neljä sivua pitkä kaikkine osineen, eikä se jäänyt yhtään jumittamaan siihen minäminäminään, kirjoittajakoulutuksen oppeihin, mihinkään sarjaisuuteen, yhtään mihinkään mikä on sitonut jo pitkän aikaa.
Lisäksi siitä tuli hyvä. Vielä uudelleen luettunakin, jolloin yleensä iskee se: ei toimi, ei ei. En tiedä, uskotko minua, mutta tuntui että tuli ääntä jostain mahanpohjasta asti eikä yhtään rakennettuna. (Niin, tästä oivalluksesta on sitten ehkä syytä kiittää sinua. En yrittänyt rakentaa mitään. Kirjoitin ja se oli helvetin mahtavaa. )
Jotain ihan uutta tulee nyt. Aika kummaa, että tarvitsin jonkun sanomaan ääneen noita asioita. Nyt on hyvä tunne, (....)

Kaheli viesti, jälkihehkuissa,
iloa valoa Saara

Onko törkeää sanoa: siitä tuli hyvä. Ei. Siitä tuli hyvä.

Tänä aamuna- en tiedä miten vähemmän kliseisesti sen sanoisin- tuntui, että sydän särkyy. Ajanpuutteeseen, kiireeseen, siihen että ilmaisu jää puolikkaaksi kuivahtaneeksi ruisleivänpalaseksi pöydällä. Se, etten kuitenkaan ole pystynyt enempään. Että ääni pihisee jossain kurkus tietämillä. Kurkkua kuristaa uupumuksesta, mennyt vatsatauti kummittelee vielä jossain lähellä. Itketti.
Menin kuitenkin töihin, siellä on aina ihan hyvä, kotonakin on, mutta kotona kaikki (mitä en osaa nimeltä mainita, mutta se liittyy kuitenkin sellaiseen että haluaisi puhua itselleen, kirjoittaa, nämä pois) tulevat kuitenkin iholle eri tavalla. Minä olen uupunut, saako sellaista sanoa ääneen?
Kotiin tullessa postiluukussa oli tuore Kerberos. Palaan siihen lähemmin luettuani sen, mutta sen alussa oli muutama runoni. Ja takasivulla: Satu Lepistö on tamperelainen runoilija. Joku sanoi sen ääneen, sen minkä olen paineen takia vaiennut kuoliaaksi. Hiton pienellä präntillä, mutta nimesi kuitenkin sen asian. Naurettavaa, että sitten vasta annoin itselleni luvan.
Niin kuin nyt jollain nimikkeellä jotakin väliä olisi. Se oli helpoin tapa sanoa, mitä perversseissä iltatouhuissani harrastan. (Ja katsokaa, taas kiipeän omaan pikku sarkasmilinnakkeeseeni. Että ette vain luulisi, että kuvittelen itsestäni jotain.)
Mutta kun kukaan ei ole ennen sanonut niin. Ruisleivästä, kun on olemassa voileipäkakkuja ja kreemitorttujakin.
Tämä ei ole ironiaa: minun on miellettävä itseni vielä jotenkin armokkaaksi. Armokas. Aromikas.

Näkee selvästi, että kriisitän. Sitä että.

Mahatauti jyllää. Sekä Aaron että minä olemme viime päivinä halailleet tiiviisti Villeroy & Bochia.

Elämää on muuallakin. Tutkijat löysivät uuden, maan kaltaisen planeetan elämän vyöhykkeeltä. Asiasta uutisoivat ainakin illan pääutislähetys ja HS:n verkkosivut. Nyt vasta tajusin, mitä kirjoitin: elämää on muuallakin. Sehän selviää vasta jonkun vuoden kuluttua. Tarkoitin, että elämää on maapallolla ainakin muuallakin kuin vessaposliiniemme läheisyydessä... Sairaana ollessa kaikki kutistuu niin pieneen. Kuten siihen, että kävelisikö keittiöön ja ottaisi lasin vettä. Tai siihen, että lakanat loppuvat pian kaapista.

Perjantaina pitäisi viimeistään jalkautua töihinkin asti. Suunnitelmani aktiivisen uuden elämän aloittamisesta kutistuivat vatsalaukun myötä: Timpan tuomat rullaluistimet nojailevat surullisina makuuhuoneen seinään. Ainut, mikä lohduttaa on se, että tähdetkin lopulta syntyvät tiivistymällä. Ehkä nousen loppuviikosta tuhkasta (tai siitä, mitä en viitsi tässä mainita) kuin Fenix-lintu. Lentelen sitten rullaluistimilla. Ehkä jopa pyöräilen töihin (ja Heli nauraa...) Ehkä jopa laihdutan viisi kiloa ja opettelen kilpatansseja, espanjaa ja joogaa. Niinpä niin.

Ehkä menen nyt nukkumaan. Vielä ei ole voimia perustaa uutta kulttuuriyhteiskuntaa. Nukun kuin mikäkin elämäntapaintiaani, keskellä päivää, sulkia tukassa. Tänään tämäkin "elinkelpoinen" planeetta tarjoaa eineksiään liiaksi.

Pääni päällä kelluu sarjakuvamaiseen tapaan puhekupla. Kun se puhkeaa, jään tulvaan. Onneksi hiljaisuutta ei nyt ole, kuvittelisin ehkä jotain lopullista.

Post Scriptum. Tyhjä tila tulee aina kappaleen alkuun. Tarkkaan ottaen neljä välilyöntiä, tabulaattori. Note to self.

Pää rapisee niin kuin hiiret seinän takana vuosi sitten. Se oli sietämätöntä (sormet kirjoittivät äsken: ikui-, peräännyin, Freudilainen harha!) sillä se kuulosti siltä kuin välissä olisi ollut pelkkä seinäpaperi.
Sairastamisen aikana valvoin yöt yskien ja yritin nämä muutamat päivät nukkua päivisin. Se oli oli kammottavaa, sillä ajatukset eivät ole yöeläimiä kuten hiiret vaan rapistelevat päivisin.
Olin jo ahtaalla ja ajattelin, että en enää pidä itsestäni, mutta se oli väsymys joka sen sanoi, sellainen kolmas persoonahan se on kun vetää itsensä valvomalla liian tiukalle, alkaa uskoa teräviin rajauksiin ja mustavalkoisiin valokuviin.

Näin viime yönä unta jossa pakenin jotakin ja mennäkseni piiloon minusta tehtiin gootti. Pelottavaa, sillä olen enemmän ollut kallellaan jazziin, reggaeen, sitten sellaiseen määrittelemättömään jonka genreä en tiedä, ehkä se on vain mieltymyksieni niminen. Joka tapauksessa, unessa minulla oli sininen tukka ja repaleiset verkkosukkahousut ja jostain syystä tunsin itseni hyvin seksuaaliseksi, vapautuneeksi.

Oikeasti en halua määritellä itseäni. Olin jo melkein paljastaa itseni täällä, kertoa eräänä päivänä miltä valvoessani tuntui. Mutta menin vähän enemmän kippuralle ja vaikenin.

Savukeitaan Ville pisti mailia ja kysyi antologiajulkaisuista. "Alkaako useissa antologioissa julkaisu ns. painaa kirjoittajaa, jos oma julkaisu antaa odottaa? Kirjoitin vastaukseni kolmenkymmenenkahdeksan asteen kuumeessa: "Totta helvetissä alkaa. Ja paljon. "
Terveenä olisin ehkä muistanut sosiaalisen valehtelun etuudet:) Niin kuin nyt muistan. Perkele.

Tämä on hyvä. Tämä on niin saamarin hyvä että minun pitää uskoa siihen jälleen. Kaikki on hyvää, kunhan saan nukutuksi. Mitäköhän kaikkea minulla on kesken, tekemättä, luvattu? Yksi juttusarja odottaa yhä tekemistään, enkä tiedä millä ajalla. On vähän vaikeaa muistaa edes mitä on aika. Mitä on aika? Liike, joka ei vaadi toteutuakseen liikettä, ja niiden väliset sykäykset. (Luoja. Luoja!)
Totta helvetissä, ei liiku ei.

Ei, kyseessä ei ole mikään uusi tanssibändi. Noista toista oli luvassa Sarahille yhteisen radiohaastattelun muodossa maanantaiyönä, toista ei. Olen kuullut, että sammakoita voi tulla suusta, mutta tämän yhteydessä kyllä taisi tulla Sarahilta härkäsammakoita. Sulkijanappia olisi siis tarvittu. Jossain vaiheessa yötä perustelin suorassa lähetyksessä, miksi sähköinen media ei toivottavasti koskaan korvaa oikeaa kirjaa. "Uuden kirjan olemus, tuoksu, (uuden-)jäykkyys". Musiikin alkaessa sanoin studiossa että sanoin sitten suorassa radiolähetyksessä, että pidän jäykistä asioista. Juontaja vakuutteli, että "ei tehnyt sellaista konnotaatiota lainkaan", mikä itselläni oli mielessä. Lappi nauroi pää punaisena, että hänen kyllä teki mieli kommentoida asiaa.
Niinpä niin. Ollakseen runoilija täytyy olla hitusen kiero. Konnotaatioiden ihmeellinen maailma.

Mietin, että minulta taisi mennä nyt radioneitsyys, mutta itse asiassa sitä ei ole ollutkaan. Joskus lapsena olin mukana jossakin, en tosin nyt muista missä.

Tuli pientä iloista postiakin yhdestä kirjoituskilvasta. Jouluraha on aina tarpeen. Töitäkin on ollut kivasti, mutta ehdin kuin ehdinkin perjantaina kampaajalle. Nyt on mukavampi olla, kun tukka on aika kiva. Itse asiassa tosi kiva.

Nyt (taas) töiden pariin. Pieninä palasina on leipäni maailmalla.

Tämä on syksy ja nyt.

Minulla on laukussa pullia jotka homehtuvat lappuja joiden sanat liimautuvat puuroksi runoja lapsille runoja lapsenmielisille runoja aikuisille omia ajatuksia toisten.

Kirjoitan Laurille Mikolle Helille jollekin joka voisi sanoa niin tiedän tiesin ja ymmärrän teesisi tämän olisin jo voinut lukea ilman vastaväitteitä ja symbioosia jonka jätän sanomatta jotta siitä ei tulisi imelää.

Keikka tulossa, sisko ja minä ja äiti joka ei ole mukanamme mutta on paikalla lonksuva proteesi tekojalka nilkka muutama ylimääräinen kilo hampaanpaikka.

Laulan mukana.

Rakkaus käy murheeksi tyhjyys käy

Transaktioanalyysissä tulokseni on kolmetoista luonnollinen lapsi pistettä lisäksi olen kahden tai kolmen pisteen verran ankara vanhempi rakastava vanhempi aikuinen ja kontrolloitu lapsi. Mieheni on aikuinen ja pitää kiinni suitsistani.

En jaksa välimerkkejä

Minun tekee taas mieli kirjoittaa

Loppujen lopuksi se tuntuu taas siunaukselta

Näin eilen unta että mies sukelsi koulukavereittensa kanssa koskeen ja minä katsoin ikkunasta ulos sisään lukittuna olin kade tein jotain mitä sisällä ei tehdä

näin unta että pistin jalkaani pitkällä sapelilla toinen uni mutta minusta se kertoi

Loppujen lopuksi se tuntuu taas siunaukselta kun ei sitä tarvitse tehdä kenenkään muun vuoksi

 

 

vaan siksi että voi.

Minä vihaan tällaisia öitä. Silloin kun olin raskaana synnytykseni käynnistyivät aina öisin ja minulle valehdeltiin aina, että avautumisvaihe olisi kivuliain. Ei ollut. Ponnistusvaihe oli, se kun pieni ihmisolento räpisteli kaikin voimin minusta irti ja minusta tuntui, että kuolen.
Tekstit ovat nyt valmiina koneella. Tämä käsikirjoitus sai vahingossa alkunsa viime keväänä MotMotin palkintojenjakotilaisuuden aikoihin. Kannoin sitä kirjoittamatta mukanani koko kevään. Kesällä rivit alkoivat hahmottua ja näin selkeänä edessäni, sisälläni, jotain arvokasta, ehdottomasti kirjoittamisen arvoista. Elokuussa alkoivat tuskat. Kone rikkoontui, sairastuin. Nyt pitäisi ponnistaa tämä kuollut möhkäle irti minusta. Se särkee luut, särkee nivelet.
Voi luoja että olen yksin. Miten minä voin mennä ihmisten eteen, ojentaa käsissä muodotonta kappaletta ja sanoa, ettei siitä elinkelpoista tullut. Että minä olen ikuisesti wannabe, että minä en ymmärrä.
Tiedän, että se on valmis, kun tekisi mieli polttaa se. En minä sitä kenellekään anna. Annan. En anna. Se ei ole huono. Se on. En tiedä. En minä sen äiti ole, se vain tuli minusta. Ei, minä tein sen. Mitä minä tein? Voi luoja, mitä se on?
Minä en usko luomisen tuskaan. Pelkkiin tyhjiin särkeviin paikkoihin minussa.

Laurin kanssa oli puhetta, kuinka aika on suhteellinen asia.
Jotenkin päivät vain valuvat pois, se on kesäajan oletusasetus. Lapset ovat kotona. Aika on rakentaa ja purkaa. Viime aikoina on tullut tehtyä molempia raskaalla kädellä.
Nyt kun olisi aikaa olenko, enhän, helisevä vaski ja kilisevä kulkunen. On, helvetti, rakkaus sanoihin, mutta suhde on platoninen. "Me olemme vain ystäviä." "Me olemme vain vihamiehiä."
Kuten näkyy, kirjoitan niin että minusta tulee Ruma ja Raivoisa. "Me emme ole ystäviä. Minä ja sanat makaamme samassa vuoteessa ja ympäristö tummuu." Sanat.
Sex, words, rock'n'roll (never enough). Päivät, pikemminkin öitä. Viisi tuntia on vähän. Kirjoittaminen ei ole koskaan ollut näin helppoa ja vaikeaa.
Olen syvällä itsessäni, blogimerkinnästäkin tulee kryptinen vaikka en pyri mihinkään, varsinkaan umpioihin. Itse asiassa, runo, sellaisena kun se nyt tuntuu, on helpompi tulkita. Enhän minä itsestäni nyt puhu vaan ilosta, elosta, olosta.
Hyvää on.

Läppäri tuli kuukausi sitten huollosta. Toissapäivänä se hajosi taas, tällä kertaa ilmeisesti kovalevyn kera.

Piff. Osa teksteistä oli kopioimatta. Tyhmä minä. Puolustukseksi (itselleni) voin vain sanoa, että kello oli kolme yöllä ja minun piti tehdä se aamulla. Koneeseen ei tule edes virtaa,  ja toinen kone ei tunnista kovalevyä konvertterin kanssa.

Blogi hiljenee todennäköisesti huollon ajaksi. Kirjoittajalla ei ole mitään sanottavaa nyt. Pitää haudata eräs reitti tekstien  kokoamiseksi ja keksiä uusi. Lisäksi pitää opetella kirjoittamaan väärässä huoneessa, väärällä näppiksellä ja silloin, kun mies ei käytä konettaan. Täysin mahdotonta. Onneksi osa teksteistä säilyi, vaikka ei se paljoa juuri nyt lohduta.

I wanna shoot me, I'm stupid.

seitsemänkymmentä runoa on teenkeittoineen, pihankiertämisineen, lasten vaatekomerosta hakemisineen, jalkapallon maalikimaran katsomisineen (sillä tämä avioliitto on epätavallisen todellinen), jne jne, noin sata viisikymmentä vuotta.

Olen kolmenkymmenen. Kirja kiertää kustantamoja parista kuukaudesta (niissä joihin on jo kosketuspinta, eli ne kaikki kaksi) pariin vuoteen.Muokkaustyö vie vielä vuoden. Kirja julkaistaan, jos hyvin käy, vuonna 2159.

Postuumisti. En olekaan ikuinen. Yöt ovat.

Kirjoittaminen saa kädet ja sormenvälit rakoille. Ihan oikeasti.

Kädet ovat auki, mieli ei. Istun autossa ja imitoin itseäni, sitten ajatus olisi kohdallaan. Sitten pääsen kotiin: pam. Pää lyö oven kiinni ja minä jää hihittelemään postiluukusta. Täällä minä olen, sanojen kanssa. Ruumis jää ilm(a)an.

Voisihan sitä kirjoittaa. Kun nyt ensin paranisivat sormet. En usko fyysiseen kipuun muusana enkä muutenkaan. Voisihan sitä jonkun turvasanan keksiä: seis, tahdon ulos. Mutta muistuisiko se mieleen. Muistutan itselleni: mitään helvetin inspiraatiota ei ole. Siihen en usko. On vain aikoja jolloin on hiljaista ja aikoja jolloin lapset sulkevat toisiaan vaatekomeroon. Vuoronperään, ja huutavat sitten toisilleen: paska ei saa ihan oikeesti sanoa.

Äiti opettaa kohta uusia sanoja, ihan huomaamattaan. Kuukauden päästä pitäisi synnyttää paperia. Tulostimen, ei minun. Täällä on ihmeet harvassa. Teen sen, synnytän kaloja ja viiniä, kävelen vetten päällä, parannan kuolemansairaat, kirjoitan. Makaan keinussa ja kirja seisoo rinnan läpi kuin mikä tahansa teroittamaton tikari.

 

Runotorstai-blogi kerää aiheesta "uusi" runoja. Laitan tähän yhden runon sarjasta Habanera jonka  voi lukea täältä (Pirkanmaaan kirjoituskilpailu 2004) koko sarjan kera.

On hauskaa nähdä, kuinka koko kirjoittamiseni on muuttunut kahdessa vuodessa. Minulla oli 2004 pelkistämisen kausi, nykyisin kädenjälkeni on runsaampaa. Hyvä näin.

Lapsi syntyy yöllä. Sille teipataan tumput käteen ja se lu­-

kitaan kaappiin. Mi­nun annetaan katsoa lasin läpi. Ruokin

variksia sairaa­lan katolla kun se nukkuu, päänsä posliini­-

kulhossa verisuonten siniset kukat. Sen kantapäässä on

lappu, en anna lupaa siirtää sitä varpaaseen. Lapaluissa vain

surkastu­via höyhenhaituvia, aukileessa syklinen tahto. Se

on päättänyt jäädä.

Ps. Täältä voi lukea Pirkanmaan kirjoituskilpailun muiden vuosien voittajatekstejä.

Runo kuoli kun odotin sitä. Kirjoitin rivin ja pyyhin. En ole vieläkään tarpeeksi rohkea alistumaan sanalle, sille kuinka vähän tarkoituksenmukaista se on. Nousin kirjoittaakseni nämä rivit.
Ei näy kajoa vielä.
Tämän haluan muistaa, kun sanoja taas tulee: näin unta, jossa isän kirja oli täysin sanaton, valkoisia sivuja täynnä. Miehen kirja oli täynnä kirjaimia. Olin kauhistunut, kun suljin kannet.

Nainen: olet aikuinen kun näin käy. Tänään tuli talvi. Valkoisia penkereitä, kiinteitä sorminymmärrettäviä rakenteita.

Kierrän kehää ja menen nukkumaan.

Ajattelin, että olen jo oikealla reitillä, lumi sulamassa, reisiin asti kinokset ja kohta poissa. Kuvittelin, että tästä ei voi kuin nousta ja nousenkin.
Minun täytyy kuitenkin tarttua realiteetteihin, tarttua. Enää ei ole kuin huominen, ylihuominen, sitten vielä yksi päivä kuun loppuun. Minun on ilmoittauduttava työvoimatoimistossa, soitettava puheluita lapsen menoista, oltava aktiivinen.
He haluavat minun allekirjoittavan työnhakusuunnitelman. En halua hakea työtä, mutta mitä minä edes tällä vapaudellani tekisin. Muuta kuin toipuisin siitä mitä olen. Jumissa.
Sanoin, että olen luopumassa. Sitten pitää vielä katsoa, mitä jää jäljelle, oikea itse, ydinmehu. Sitten pitää vielä kaivata, tai ei pidä, mutta kaipaan. Alan olla nääntynyt siitä, kuinka nöyräksi olen tullut. Uskon jo! Uskon jo, että minun ei tarvitse kirjoittaa (sanon itselleni) . Saisinko niitä sanoja nyt edes vähän takaisin. Anon mieleltäni edes muruja, pienenpientä runoa joka ampuisi portit auki. Mutta lehmät seisovat portin takana tyyninä kuin mitkä ja tuijottavat tyyninä ohiajavia autoja. Silmät tyhjää täynnä, pohjatonta.
Kun se tuntuisi niin kivalta edes vain tehdä sitä jotakin mistä niin kovasti pidän, ILMAN että niitä sanoja pitäisi saada johonkin tiettyyn aitaukseen tai karsinaan tai taloon, ihan vain ilon vuoksi, vapauden. Olen nöyrä, uskothan, uskothan minä että olen. Saisinko nyt niitä sanoja. Mieleni kieltäytyy. Että sillä on otsaa, takaraivoa, aivojen etulohkoja, synapseja hukassa.
Vähän on niin kuin piuhoja irti. Kauanko tätä nyt kestää.

Kolmen vuoden jälkeen Viita-akatemialla on yhä takataskussaan aarteita. Heräsimme tänään koko porukka, siis perheeni, minä, Lauri ja Kaisa, myöhässä kuin mitkä. Oli tullut kevät, valo ja kesäaika, ja kellot olivat vielä tunnin verran myöhässä. Tuli kiire, lähdimme Kaisan ja Laurin kanssa Sampolaan, Viita-akatemialla oli vieraana Paluli Hanhiniemi. En tiennyt, mitä odottaa.
Tässä joitakin asioita, joita keräsin ilmasta talteen, puheen virrasta. Otin ne, koska ne tuntuivat arvokkailta jyviltä itselleni. Tulkinnan vaara on.
TAITEESTA
"Keskeinen kysymys taiteen suhteen on viesti. Se on kuin viila kakussa. Jokaiseen kakkuun on mielestäni leivottava viila."
"Paneutuminen, työskentely, nöyryys, hengen palo ovat loppujen lopuksi vain pieni osa ihmistä ja taiteilijaa. Se on kausittaista, ohimenevää, suuntautuu sinne ja tänne. Se ei vähennä sen arvoa. "
Tämän ympyröin muistiinpanoihini: " "KUKA MINÄ OLEN? Kuinka haavoittuva suostun olemaan? Kuinka nopeasti paranen haavoista, jota kritiikistä tulee?"
- Olennainen kysymys, varsinkin minän, ytimen, kannalta. Kritiikistä en ole koskaan saanut pahoja haavoja, mutta ominta itseä, ketä, kukaa, etsin vielä.
"Lopullista niittiä ei ole, niin kauan kuin on elossa." (Kritiikistä, ei-sanan kuulemisesta.)
KOMMUNIKOINNISTA, JOSTA TAITEESSA ON KYSE
" Viesti menee perille vain, jos vastaanottaja on valmis ottamaan vastaan."
"Omaa juttua on kanavoitava. Tulva aiheuttaa tuhoa."
"Pitää olla asiaa ja kyky sanoa se ymmärrettävästi. "
- Tämä on sarjaa " taivaalla on kuu". Mutta tietenkin. Näin se on.Siksi myös kirjoitin sen ylös.
"Taide on ainoa tapa kommunikoida. " Tämän kohdalla on kysymysmerkki. Jos on, miksi? Mikä merkitys on muulla kommunikaatiolla? Millä tavalla taide tuo esiin sitä, mikä ei ole sanottavissa tai esitettävissä muilla keinoin?
"Alussa ei voi olla kovin kriittinen. Tärkeintä on tehdä."
Niin. Tosin, minulla itsekriittisyys on ollut suuri ongelma. Palaan tähän kohta.
Poimin myös tämän: Tekemisen jälkeinen tyhjyys tulee toistumaan joka kerta. Epäonnistumisen jälkeen saan työkalun, oman äänen, rytmin haltuun. Vaiston varassa, tekemällä, ohittamalla sen, joka on jo tehty!

"Olen taiteilija. Minä päätän, mikä MINUN viestini on." -Menestyksestä, siitä että on tärkeää tehdä juuri sitä mitä juuri itse taiteilijana on, varsinkin jos toisessa vaakakupissa on kaupallinen menestys, tms, tämä on merkityksellisempää.
"Kun kaiken kokemansa oli kaatanut itsestään 1. levyyn, seurasi toisen levyn kriisi. Tekstin alkoi nähdä puhtaammin tekstinä. Vaarana on alkaa käsikirjoittaa tekstissä itseään. Rooli alkaa kuitenkin jossain vaiheessa tökkiä. "
Itse näen tämän siten, että hyvän kirjoittajan pukuun on helppo pukeutua, alkaa kirjoittaa teknisesti moitteetonta tekstiä, jossa kaikki sivuttaisliike on minimoitu. Kuitenkin mielestäni runon on liikuttava kartan valkoisella alueella, jotta se olisi tarpeeksi omaäänistä. Keskustelimme siitä matkalla. Lauri sanoi, että riittäähän se, jos on kysymys minuuden olemuksesta. En kuitenkaan tarkoittanut sitä, vaan sitä että vaarana on jättää koko kysymys sivuun, ja pukeutua johonkin pukuun, joka kätkee kaiken oman, jopa itseltä. Kirjoittaminen voisi olla vapaata pudotusta, tai moitteeton jalanojennus valjaissa. En halua tehdä sitä sillä tavalla. Tuo on juuri se asia, joka on johtanut melko pitkään kirjoittamistaukoon.

Olennaisin kysymys, jonka Hanhiniemi mielestäni esitti, on tässä.

Mikä minussa on sellaista, jota kukaan ei voi ottaa minulta pois? Lisäisin tähän: ja mitä kukaan ei voi antaa minulle?

Puhuimme kotimatkalla myös napanuorien katkaisemisesta. Jonkinlainen sikiöaikahan tämä on, enkä todellakaan tiedä, koska se päättyy. Henkisiä napanuoria on nyt katkottu suuntaan ja toiseen. Haluan arvostaa ihmisiä, mutta en kruunata ketään. En edes enkä varsinkaan kirjoittajana. Jos jää katselemaan, mitä muut osaavat, mitä muut tekevät taatusti paremmin, saakin jäädä yleisöksi vaikka lopuksi ikää.
Sanoin Kaisalle ja Laurille, että minulla on ollut paha tapa vetää kirjoittamisen ja elämän väliin yhtäläisyysmerkki. Se on nyt haipumassa, ja se tekee sen että ensimmäistä kertaa kyseenalaistan sen, mitä olen tekemässä ja miten. En enää edes haikaile julkaisua, ennen kuin olen saanut asiat paikoilleen.
Vaikka napanuoria katkotaan nyt Akatemiaan ja muualle, arvostukseni Vuokkoa kohtaan nimenomaan ihmisenä on kasvanut entuudestaan. Hän nimittäin sanoi minulle, että tuossa taisi tulla sinulle tärkeää asiaa. Olen otettu, että hän tiesi, että olen päästänyt itseni auki sen verran että minusta näkyy muutakin kuin otsan kireä verisuoni.
Kävelin Hanhiniemen kanssa portaita käytyäni kiittämässä. Hän sanoi, että unohda pakko. Minä sanoin, että olen jo päästämässä irti.

Aamulla heräsin siihen, että uni tuli mukana valveeseen. Herääminen on syöksy läpi pinnasta jonka suhde reaalimaailmaan saattaa olla koko aamupäivän epäselvä.
Unohdin jo unen, en kuitenkaan tunnetta siitä että raahaan sitä mukanani. Se tökkii minua kuin aikuisen sormi lapsen rintakehää, muistuttelee miten pitää olla. Kirjoitin joskus jotain tästä. Kaksi vuotta sitten? Kolme vuotta?

Lapset eivät tule keihäs kylkiluitten välissä. Lasten valo­kuvat ovat kuivattuja juhannusruusuja, hauraita muistoja siitä mitä olisi pitänyt tehdä. Kun lapset syntyvät, heidät annetaan sairaalassa vanhemmilleen, vaikka pitäisi kantaa pois. Äidit sulkevat heidät nyrkkiin ja isät lävistävät rim­puilevan ihon. Sellaista on aikuisten lämpö, pistävää ja te­räksistä.

Sanat leikkivät yhä, ram-pam-paa. Olen lelukaupassa. Tämä, kun pään sisällä alkaa olla jälleen kerran järjestyshäiriöitä, sanat yltyvät anarkistisiksi. Tämä. Aina yhtä odottamisen arvoista. Pistän itselleni vielä suitset.Ihan vähän aikaa, ihan vähän ,ihan vähäksi aikaa.

Näin sen pitää olla. Hevoset eivät seisaallaan nukkumista valita.

Hevoset eivät seisaallaan nukkumista valita. Enkä minäkään. Minun paikkani on tässä maailmassa.

Tuottelias päivä muuntui elosteluun tv:n surkeimman ohjelmatarjonnan edessä. Mikäs kiire tässä. Olen näemmä omaksunut uuden asenteen kirjoittamiseeni oikein perin pohjin...
Mikon kanssa olin eilen kahvilla ja juteltiin siitä, miten kypsymistä yhä odotellaan. Minä ainakin olen vielä pieni lapsi kolmekymppisteni alla, ja alan muistaa kuinka kivaa leikkiminen on. Sanat! Voi miten kivoja jä värikkäitä palikoita! Voi mikä palikka, kolmekymppinen nainen ja sen kun leikkii vaan.
Ajattelin kyllä hakea syksyllä kouluun, jos talous kestää. En kai minä sinne pääse, mutta yrityskin on huima asia ja edistys. Sitä paitsi, mistä sen tietää jos niille kävisi jokin hama ja minut heitettäisiin sisään vahingossa. Vaikka kai niillä on tuoreita ja lahjakkaita kaksikymppisiäkin siellä jonossa.Luulisi ainakin.
Tänään alkoi kuitenkin tuntua taas siltä, että kirjoittamista voisi taas aloitella. Elämä on kuitenkin niin rikkaampaa. Olen tätä sanoessani varovainen, koko asiasta puhuminen tuntuu siltä kuin liikkuisi kevätjäillä. En osaa sanoa, mitä ajattelen, sillä ajatukset muokkaantuvat nopeammin kuin sanat ja lauseet tulevat nyt hajanaisina perille. Itseilmaisu ei liene ollut koskaan ongelmani, mutta jotenkin tuntuu että motiivi on nyt lähinnä heitellä ilmaan langanpäitä ja kokeilla, mikä ajatus tuntuu hyvältä. On moniakin reittejä.
Joka tapauksessa on ilo, että näen nyt eri vaihtoehtoja, siis selkeämmin. Kirjoittaminen voisi olla mitä tahansa retriitin ja vapaan pudotuksen väliltä. Siihen paikkaan se nyt tuntuu asettuvan elämässäni.
Kolmekymppisiin on tosiaan nyt sellaiset kolme viikkoa. Ikäkriisiä ei ole. Minusta ikä ei ole kovin merkitsevä tekijä...vielä. Olen kyllä huomannut, että silmieni alla on valtaisat kanjonit valvomisesta. Mitä siitä. Pidän tästä iästä. Pidän varmasti seuraavistakin.
Tänään on yhä syvä talvi, mutta aurinko on alkanut paistaa viime viikkoina. Valo on pelottavaa. Pidän kesästä, mutta itsen työstäminen jää silloin vähemmälle. Ei, en pidä kesästä. Olen pienintä kromosomia myöten tehty kesälle. Valo riippuu sähkölangoissa ja puissa, ikkunassa kun yritän keskittyä lapsiin, mieheen, kotiin, telkkariin, tehtäviin asioihin, muuhun kuin odottamiseen. Valo menee ihon alle, pullistaa navan. Olen kesänraskas. Kesällä, sitten kun elokuu tuoksuu raskaalle, katsotaan olenko yhtään kypsynyt.

Ps. Sain tänään postissa litteän kuoren. Luen Anja Erämajaa. Sitä ei voi syödä ahmien. Pikemminkin kirjan ryömimistä luokse odottaa. Luen pari sivua ja ajattelen väliin. Ajatukset voivat jäädä kirjanmerkeiksi, pilkottamaan sivujen välistä.

Kirjoittamisen opettamisesta käytävä keskustelu on mielestäni suurelta osin vanhentunut. Vielä elää käsityksiä, joiden mukaan kirjoittamisen opetus tasapäistää kaikki opiskelijat laadullisesti hyväksi, mutta sisältömerkityksiltään tyhjäksi massaksi. Miksi sitten minua yhä tänä kolmantena vuonna Viita-akatemiassa jaksaa häkellyttää siellä yhä enemmän esiin ponnistava oma ääni, joka monella on selvästi puhkeamassa kukkaan, tai jo puhjennut?
Opettajan merkitys kirjoittamisen opetuksessa on toki suuri. Vuokko Tolonen, joka minuakin on opettanut akatemiassa kolmatta vuotta, kertoi tänään käyneensä näillä sivuilla. Hyvä! Sillä ehkä tämä eksyy hänenkin silmiinsä joskus: minusta kirjoittajakouluissa tehdään äärettömän arvokasta työtä.
Minulle on aina osunut hyviä opettajia, jotka ovat osanneet sanoa oikeita asioita oikealla kohtaa. Ala-asteella koin olevani kirjoittamisessa hyvä, koska aineeni luettiin ääneen. Sain olla rauhassa pikkunäppärä, tarkoituksellisen hauska, mitä ikinä, ja kokea olevani hyvä siinä yksittäisessä asiassa. Yläasteella opettajani kannusti kovasti. Lukiossa sain elämäni ensimmäisen kahdeksikon ainekirjoituksesta, ja tämä erityishyvä opettaja vaati paljon enemmän ja sai minut ponnistelemaan kovemmin.
Ammattikoulun äidinkielen opettaja ei pitänyt minusta. Hänen mielestään Kalevala oli ainoa kirja, jota ylipäätään kannatti kenellekään suositella. Ammattikoulussa oli kuitenkin eräs ammattipiirustuksen opettaja, jonka kanssa monet eivät oikein tulleet toimeen. Hän oli ainoa, jonka kanssa minä, hankala ja kuriton oppilas, pyrin kurissa.Minä pidin hänestä! Hän oli myös kirjoittanut runoja, ja luki kansiollisen kauheuksia jotka olin kirjoittanut antaen niistä lämmintä ja hyvää palautetta.
Sitten on ollut tämä Vuokko, joka on luku erikseen. Eräs kurssikaverini sanoi, ettei ole tavannut toista yhtä lämmintä ihmistä koskaan. Minä puolestani lisäisin tähän, että en ole koskaan nähnyt kenenkään opettavan yhtä intohimolla ja rakkaudella. Se on hassua,  sillä ensivaikutelmani Vuokosta oli aivan toisenlainen, jotenkin pidättyväinen.
En kirjoita nyt tätä häntä tai ketään opettajaa varten. En osaa mielistellä ja olen ollut Vuokonkin kanssa tekstistä voimakkaasti eri mieltä. Se ei poista näiden opettajien arvoa mitenkään.
Itselleni opettajat ja saamani tuki on ollut aina tärkeää, sillä kirjoittamistani ei kotona oikeastaan koskaan ollut olemassa. Se oli sellainen "kiva kun on harrastus" ja on sitä heille yhä. Ehkä se onkin sitä ja vain sitä.Sillä ei ole merkitystä, sillä kirjoittamisen merkitys on jo itse tekemisessä. Siinä, että sanoilla voi hahmottaa.
Ehkä huono opettaja voisi kirjoittamisen opetuksessa saada tulokseksi kourallisen tyhjää. Jutun pointti on siinä, että oikeaan paikkaan potku ja oikeaan paikkaan silitys. Tänään potkaistiin, ja se oli minulle oikein. Olen onnistunut tunnistamaan tekstissä omat maneerini ja se on minusta jo edistystä.

Seuraava suunta on selkeästi Viita-akatemian jälkeen itsenäistyminen. On kasvettava erilleen ja omaksi itsekseen. Enkä tarkoita pelkästään kirjoittamista, vaan opetuksessa mukana olo on ollut...nämä kolme vuotta ovat olleet sellaiset kasvun vuodet, että en olisi odottanut tältä ajalta koskaan näin paljon, vaikka odotukset olisivat olleet mitä.
Tajusin mm. tänä keväänä, ettei pakonomainen yrittäminen vie mihinkään. Nautinto, suunta, henkilökohtainen kasvu, napanuorista irroittautuminen ovat olleet tämän kevään asioita. Kaiken pohjalla on itsearvostus, joka on kasvanut tänä aikana. Menin Viita-akatemiaan ajatellen, että vain muutama asia minussa on hyvää. Näitä olisivat siis sen ajatuksen mukaan olleet kirjoittaminen (ja  sen mukana menestys hyvyyden mittarina), äitiys, puolisona oleminen. Todellinen itsearvostus oli siis välillistä.
Kävin erään ihmisen kanssa hiljan sähköpostikeskustelua. Hänet voisi myös laskea näihin "opettajiin", vaikka hän ei olekaan koskaan sitä virallisesti ollut ja vaikkakaan en näe häntä tällä hetkellä siten. Mutta tämä ihminen osaa kysyä oikeita asioita oikeaan aikaan.
Niin kuin että mitä tarkoittaa "minä olen"?  Tarvitseeko se lause lisämääreen? Jos ei, kirjoittaminen voi viimein lakata määrittämästä minua ja minä voin, halutessani, alkaa elää sen kanssa, että olen kirjoittaja, ja että olen kaikkea muutakin. Voin alkaa määrittää kirjoittamistani joksikin alueeksi minussa, ei minuksi.
Tällainen reitti akatemia on minulle ollut. Minä olen valmis lähtemään sieltä eteenpäin. En tiedä, mihin, ja missä määrin roolissa kirjoittaminen tulee olemaan elämässäni. Tiedän, että se tulee olemaan mukanani aina. Se onkin sitten ainoa, jonka tiedän, mutta se ettei tiedä muusta, ei enää ole niin kovin pelottavaa. Itse asiassa, se on se asia, joka tekee elämästä arvokasta. Ettei tiedä, mitä seuraavaksi.

"Sveitsiläinen kirjailija on tunnustanut syyllisyytensä saksalaisen kustantajamoguli Axel Springerin huvilan tuhopolttoon 31 vuoden jälkeen. Kirjailija Daniel de Roulet kertoo tunnustuksensa epäsuorasti eilen ilmestyneessä romaanissaan Ein Sonntag in den Bergen (sunnuntai vuorilla.) "
-www.elisa.netin kulttuuriuutiset

Minulla ei ole yhtä hyvää tunnustettavaa. Olisiko niin, että tässä olisi vähintään tuhottava toisten omaisuutta ja sitten kirjoitettava siitä menestysromaani.;)

Voisin kuitenkin tunnustaa, että:
- Sen suuren pizzarasian polttamisen takana juhannuksena -92 olimme Jani ja minä.
-Hervannan vaparin seinään liidulla kirjoitettu Satu samoilla vuosikymmenillä oli minun käsialaani.
-Raaputin kerran serkkuni kanssa yksityisomisteisen veneen pohjaan nimikirjaimemme. Syynä oli teini-ikä ja hillitön humala, jonka takia piti kokeilla veneen alle ryömimistä.
-Varastin kerran yhden markan maksavan mainoksen, jossa oli K-kaupan Väiski, koska en tajunnut, että se maksaa. Paruin varkauttani sen tajuttuani 500 kilometrin matkan Tampereelle, noin viisi ja puoli tuntia.
-Minulla on kirja- ja cd-hyllyissäni esineitä, jotka eivät oikeastaan ole minun. Minun on käsittämättömän vaikeaa palauttaa kirja, kun sen olen kerran käsiini saanut.
-Olen tanssinut ala-asteella rullaluistimilla julkisesti. Jos joku tuli sokeaksi, koska minulla oli valtava t-paita, dingo-huivi vyötäröllä ja lakattu tukkaheitto, pahoittelen.
-Jos joku opettajistani löysi kerran porkkanan pakoputkestaan, se en ollut minä. Sen sijaan perunat pöydän ja seinän välissä...no, se olin minä.

Olen paha. Eikun kirjoittamaan romaania.

Tavallaan jokainen on surullinen
tietää elon sattumanvaraisuuden
vaikka sinä sanot että unohdat sen
Tavallaan jokainen on surullinen
tuntee ajan rosot ja sijaisuuden
vaikka minä sanon että välitä en
Tavallaan jokainen on surullinen

-Zen Cafe

Kun en nyt kirjoita itse, joudun lainaamaan. Minulla on juuri tuollainen olo, vaikka yritin sitoa ajatuksia typerään meemiin ja ohittaa sen. Iloakin on, mutta haikeus, fragmenttinen säkeä pimeä, huojuu kaiken lävitse kuin...talvi. Kävelen iltaisin pari sataa askelta jotta oppisin sulkemaan joitakin ovia, mutta en tiedä, miten se onnistuisi. Lunta, lumi saisi jo sulaa, keväällä pihaan tulee tulppaaneja ja ne humahtavat minun lävitseni kuin luoti, leviävät sinne, iloa iloa! Ja sitten saan sanat takaisin, omat sanat, lainasanat, ilman niitä olen mykkä, minust tuntuu että olemme kaikki kuolevaisia, valehtelen, minusta tuntuu että me emme ole elossa. Me vain syömme, puhumme, hengitämme, luemme, käytämme aikaa, se käyttää meitä, rypistymme, rypistämme paperia, kuulemme jonkun kuolleen, ajattelemme milloin se tapahtuu itselle, emme elä, elämiseen tarvitaan sitä että voi edes kurkoittua ihmisiä päin, minulta on viety sanat. Minä haluan ne takaisin.

Jos ei kirjoita, voi olla kirjoittamatta, eikö?

Tai sitten voi istua kädet takapuolen alla. Voi kävellä huonetta ympäri ja katsella ikkunoista. Voi tutustua ataksiaan, haamusärkyyn, ahdistukseen. Voi ottaa läppärin syliin muistinvaraisesti ja melkein pudottaa sen. Voi muistaa, että on helmikuu, vuoden kuukausista pisin.

Tai voi pistää pystyyn uuden blogin ja kokeilla, auttaako se.

Kipupiste on lähellä, eikä vielä ole menty tarpeeksi kauas. Tämä blogi on nyt ainoa sallittu, kunnes etäisyys kasvaa niin suureksi että ollaan jo lähellä.
En muista, miksi linnut eivät kärvenny istuessaan sähkölangalla. Kai siksi, että niillä on molemmat jalat siinä. Toisen jalan pitäisi olla maassa, eikö niin?

Tämä huone naksahtelee. Pakkasta, sähköä ilmassa.

Sarahfear.tk-runoilijan päiväkirja elikä se sama, joka muka on kotisivuni tuolla yläpalkissa, kaatui jo hetkinen sitten ja toistaiseksi blogi siirtynee siis tänne. Se tarkoittaa sitä, että pitänee juosta muutaman blogin läpi ainakin ja ilmoitella, että hei, mä olen täällä nyt. Auts.

Kiipesin juuri kattoon irroittamaan Henki ja elämä- kirjafestarin jäänteet, kaksi punaista ruusua. Haastattelun voi lukea Hervannan Sanomien nettisivuilta siis jos on tunnus esim. iltasanomiin tai jonnekin sellaiseen, tai jos on tarpeeksi utelias kirjautuakseen.

MotMot-debytanttius ja toisen antologian osuus sieltä tuli haettua. Katsotaanpa, mitä elämä tuo. Sitä en vain tajua, miksi kirjoituskilpailusta saa aina punaisen ruusun, minulla on niitä kaapinpäällinen täys. Antakaa minulle ensi kerralla viisi euroa ekstraa. Ei vaan, kauniitahan ne ovat.