sunnuntai, 16. maaliskuu 2014

Popcornit jäivät syömättä- Mikaela Välipakan ja Arttu Soilumon Take Away- videojulkkareista

Tunnustan heti, että olen sosiaalisesti vähän kömpelö. Kun minulla on lava ja mikki, ok. Kun voin etäännyttää keskustelukumppanin tietokoneen tai puhelimen avulla, ok. Mutta jos minua todella ravistellaan tunnetasolla ja odotetaan sen jälkeen jotain, sanoja, tulos on hiljaisuus tai parvi sammakoita.
Tänään toimin toisin. Kun Mikaela Välipakka, 20, seisoi edessäni Mikaelan ja Arttu Soilumon runovideojulkkareiden jälkeen, pyysin, että voisin tulla kotiin ja kirjoittaa ajatukseni. Sehän sopi.
En kirjoita elokuvantekijän ikää tätimäisessä päähäntaputteluhengessä. Se nyt vain on jatkon kannalta olennainen.

Kysyn Mikaelalta joka kerta tavattaessa hänen ikäänsä. Hän edustaa sitä ikäluokkaa,  joka on elänyt koko elämänsä tietokoneiden, jatkuvan kuvavirran ja photohopatun metatodellisuuden maailmassa. Siksi onkin käsittämätöntä, että nuorten elokuvista välittyy niin suuri ymmärrys ihmistä kohtaan, niin oivaltava kontakti ympäröivään maailmaan. Ja sisäiseen. Ehkä ennen kaikkea siihen.

Kontaktista puhuttiin julkkareiden jälkilöylyissä paljon. Ensin Mikaela puhui itse kontaktista kuvattavaan. Sitten Arttu ja Mikaela keskinäisestä kontaktistaan. Tärkein jäi ehkä mainitsematta- kontakti, joka syntyy teoksen ja katsojan välille. Kyseessä on puhdas ihokosketus, alastomuudesta huolimatta ei niinkään seksuaalinen vaan rehellinen.

Videoista puuttuu kokonaan tekijöiden ikä sikäli että ne ovat, ne voisivat olla, minkä tahansa ikäisen kädenjälkeä: katso-kuinka-kivan-jutun-lapseni-askarteli- efekti puuttuu kokonaan. Eli unohdetaan se ikä nyt, kun olen saanut siitä sanoa: nuorta ja kypsää.

Tänään näkemäni elokuvat naulasivat penkkiin. Käsissäni oli lasi skumppaa ja muki popcornia. Popcornit jäivät syömättä ja skumpan kanssa tuli kiire. Elämä on lyhyt, eikä skumppaa ehdi juoda koskaan tarpeeksi. En ateistina mennyt enkä mene kirkkoon, mutta elokuvien vaikutus oli vähän samanlainen; harras olo. Kun kamera kuvaa ihmisen, se kuvaa yksilön, mutta samalla minut, kaikki ihmiset. Vauvan nyrkki, vauvavatsa, kypsän aikuisen poski, kosketus, kosketus ja kosketus. Kaksi kuvitettua runoa, joissa ennestään hieno (Tuija Välipakan)  teksti avautuu vielä useampiin suuntiin. Ilman lisäarvoa elokuvia ei olisi kannattanut tehdäkään,  pelkäksi kuvitukseksi. Mutta niiden lisäarvo on ilmeinen. Kuvat keskustelevat myös tekstin kanssa alleviivaamatta sitä tarpeettomin klisein.

Kun tulin kotiin, jonkun olisi pitänyt kuvata jalkojani kosken ylittävällä puusillalla. Paistoi aurinko, lumi on taas sulamassa. Näin kaiken hetken kirkkaammin. Kun pääsin bussiin laitoin aurinkolasit silmilleni ja itkin. Kyllä maailma ja ihmiset tuntuvat kauniilta ja arvokkailta.

Nyt olen kotona, tässä on se kone, kontaktin välineenä. Jotkut ihmiset pystyvät suorempaan kontaktiin. Näistä elokuvantekijöistä kuullaan vielä paljon.

Tuija Välipakan tuore Take Away- kokoelma täältä: http://paasilinna.pikakirjakauppa.fi/tuote/tuija_valipakka/take_away/9789522990167

Ja Tuijan voit nähdä mm. julkkareissani 29.3. 2014 esiintymässä uuden kokoelman kanssa.

perjantai, 14. helmikuu 2014

Minä en ole esikoiskirjailija

Pitäisi muka muokata tuota sivupalkkia. Se on tehty simppelillä peruskoodilla, vaan kun menen sinne sotkemaan...
 

En ole nukkunut viime yönä, odotutti itseään tuo kirja. Tarkkaan ottaen otin kyllä pienet parin tunnin unet iltapäivällä. Kun heräsin, luin netistä etten ole esikoiskirjailija, enää. Kielilläpuhuja julkaistiin aikana, jolloin nukuin koomankaltaista unta...tai talviunta, sillä se sopii parhaiten kielilläpuhujan karhuteemaan.

Kirjan löydät täältä, alla esittelyteksti: http://www.ntamo.net/product/685/satu-lepisto-kielillapuhuja

Satu Lepistön esikoinen (Pohjoinen, ntamo 2013) oli ”kasvutarina lapsuudenmaisemasta” (Rosa Ala-Aho, Kiiltomato). Kielilläpuhujassa mennään kauemmas. Sen hallitseva kuva on kansansatujen karhu – identiteetin lähde ja identifikaation kohde: ”minä menen naimisiin karhun kanssa vain”. Karhu tulee mukaan kaikkeen, myös aikuiseen parisuhteeseen, jonka auvosta ja ahdistuksesta Lepistö kirjoittaa hellyttävän raadollisesti ja luihinmenevän fyysisesti. Myytin (karhu) ja arjen välittäjänä on kielilläpuhuja. Hän on laki ja auktoriteetti: ”laittaa kielensä ihmisen läpi”. Mutta hän on myös ”ihmisistä eläintä lähinnä”, ja voi myös kuivua ”kokoon itsensä ja soittonsa ympärille”. Nyt puhe onkin erottaja: ”Ymmärrätkö sinä, että puhut vääristä asioista.”

Satu Lepistön runoilijantie kulkee arvaamattomiin suuntiin. Kielilläpuhuja on noidan ja karhun kohtaaminen.

”Pohjoisen kolkko tunnelma tuo lohduttomuudessaan mieleen T. S. Eliotin Aution maan.” Aleksandr Manzos, Lumooja 2/2013.

Tänään on ystävänpäivä. Ehkä se merkitsee sitä, ettei se merkitse mitään. Ainakin muistan, minä päivänä.

keskiviikko, 12. helmikuu 2014

Vastaus kysymykseen "Mitä Viita-akatemia merkitsi sinulle?"

Sain äsken blogin kommentteihin kysymyksen nimimerkiltä Kaukokaipuinen.
Hei Satu, hienoja tekstejä. Minkälainen kokemus sinulla on Viita-akatemiasta? Koitko itsellesi hyödylliseksi? Olen miettinyt sitä mutta toisaalta en ole varma, voiko tällainen maailmalle halajava ihminen sitoutua siihen kolmeksi vuodeksi. Olisi kuitenkin mukava kuulla kokemuksiasi. kohteessa Pohjoinen julkaistu 28.1.2013


Tässä vastaukseni kysymykseen Akatemian merkityksestä kirjoittamiselleni.

Hei Kaukokaipuinen,

kävin Viita-akatemian vuosina 2003-2006. Sen jälkeen olen osallistunut myös toiseen ryhmämuotoiseen, vastaavaan opetukseen. Tämä toinen ryhmä jatkaa edelleen.
Kysymyksesi on niin laaja, että se tarvitsi oikeastaan kokonaisen oman postauksen. Aloin sitä pyöritellä tässä ja minusta se tiivistyy kokonaisuudessaan tähän kysymykseen: "Mitä Viita-akatemia merkitsi sinulle? "
Vastaus on, että kaikkea. Se oli kaiken alku, kirjoittamiseni koti ja kehto. Opin siellä kaiken, mitä olen oppinut kirjoittamisesta- en ainoastaan opettajaltani Vuokko Toloselta, joka siellä opetti silloin, enkä edes suuresti kaipaamaltani Kullervo Järviseltä, joka menehtymiseensä saakka opetti tätä toista ryhmää, jossa olen vieläkin- vaan myös toisilta kirjoittajilta, vertaisilta.
Pohjoista ei olisi, eikä tätä nyt pian julkaistavaa kirjaa.
Minä olisin joku muu. Kuulostaa draamalliselta, mutta se on oikeasti näin.

Menin Akatemiaan syksyllä 2003, enkä ole koskaan luullut itseäni niin hyväksi kirjoittajaksi kuin silloin. Opin siellä, että opittavaa on aina- ensin pitää ooppia kirjoittamisen säännöt ja sitten pitää oppia unohtamaan ne kokonaan, päästää itsensä sellaisesta vapaaksi. Minulla siihen prosessiin meni Akatemian jälkeenkin kauan aikaa.
Seuraavana keväänä 2004 voitin Pirkanmaan kirjoituskilpailun ensimmäisen kerran. Alkoi hidas tie sitä kohti, että en pyrkisi kirjailijaksi, vaan tajuaisin kirjoittavani aina joka tapauksessa. (Ja vain tämä itsestäni ja kunnianhimostani riisuutuminen mahdollisti koko prosessin lopulta.)
Ehdottomasti suosittelen. Minulle kaikki matkat alkoivat sieltä.

sunnuntai, 21. heinäkuu 2013

Toinen blogini

http://www.lily.fi/blogit/vaeltaja/

torstai, 2. toukokuu 2013

Do Re "Me"

Lauantainen kirjailijahaastattelu meni hyvin. Ihmisiä ei ollut paljon, mutta näin muutaman kirjan poistuvan heidän mukanaan. Se tuntuu aina kivalta. Anoppini oli paikalla ystävänsä kanssa ja hänen liikuttumisensa sai minut jälleen muistamaan, miten onnekas olen.
En ollut miettinyt valmiiksi vastauksia kysymyksiin, mutta Ata oli haastattelijana hyvä ja tuntui luontevalta vastata niin kuin vastasin. Lauantain jälkeen olen vähän flunssaillut, lepäillyt, miettinyt tulevan kirjan käsiksen rakennetta ja viettänyt vappua perheeni kanssa. Aurinko tuntuu ansaitsemattomalta etuoikeudelta, mutta sen paistaminen saa minut juoksemaan kovempaa. Niin, tosiaan, olen myös ehtinyt käydä treenaamassa kerran ja pikkuhiljaa palailen viime viikkojen katastrofiruokavaliosta normaalimpaan.
Tänään käytiin lasten kanssa vapputorilla ja selvisin siitäkin hengissä. En pidä markkinahumusta roskan myymisen ympärillä, mutta lapsille sinne pääsy on kivaa ja tärkeää. Illemmalla näin siskoani, joka on raskauden viime viikkojen ansiosta entistäkin kauniimpi. Vieläkään en osunut hetkeen, jolloin vauva olisi potkinut, mutta kohtahan me kohtaamme ihan oikeasti ja saan pidellä sylissäni jälleen yhtä rakasta.
Tällaista musiikkia en ole kuullut pitkään aikaan. Jalat ovat kevyet. Luen iltasatuihin liian vanhoiksi kasvaneille lapsilleni (nuorin täytti juuri 11 vuotta) kirjoja iltaisin pelkästään olemisen riemusta. Kevät alkaa vaikuttaa jo kesältä, tuletule vain.
Ja tulkoon se teksti, jonka voi antaa vain tulla. Uudesta on olemassa jo 2/3, otan iloisena vastaan sen vapauden jonka esikoisen julkaisu minulle antoi. Nyt saa sanoa, nyt uskaltaa ja nauttii sanomisesta.
Kirjoittaminen ei ole muuttunut miksikään. Se on puhdasta riemua siitä, että voi. Vielä ja vihdoinkin olen täällä, istun itseni päällä. Mikäs siinä, kuka nyt ei haluaisi olla uskomatta elämäänsä todeksi.